Olen lukemassa Richard Taylorin kirjaa Alzheimerin kanssa - minun tarinani. Taylor on psykologi, joka on saanut tietää sairastavansa todennäköisesti Alzheimerin tautia (varma diagnoosi voidaan tehdä vain ruumiinavauksessa). Taylor alkaa kirjoittaa esseitä kootakseen ajatuksiaan ja ymmärtääkseen, mitä hänelle tapahtuu. Näytettyään kirjoituksia muille, nämä kiinnostuvat kovasti. Häntä pyydetään luennoimaan Alzheimerin taudista vertaisryhmille ja hoitajille. Lopulta kirjoituksista lopulta kootaan myös tämä kirja. Taylor on kirjoittanut kolmen vuoden ajan - siihen asti, kunnes se taudin takia on käynyt mahdottomaksi. Olen vasta sivulla 60, mutta kirja vaikuttaa hyvin kiinnostavalta.

Alzheimerin tauti koskettaa minua henkilökohtaisesti, sillä läheiseni sairastaa sitä. Olen itsekin ollut jo vuosia todella huolestunut omasta muististani, kun olen huomannut sen toiminnan muuttuneen ja käyneen oudoksi ja epävarmemmaksi. Tauti voi olla perinnöllinen -. ainakin taipumus siihen - ja minulla on alttiutta molempien vanhempien puolelta.

Kävin jokin aika sitten perusteellisissa tutkimuksissa. Onneksi niihin voi päästä, jos työkyky on vaarassa. Tulos oli helpotuksekseni se, ettei A-tautiin viittaavia muutoksia ollut nähtävissä. Ongelmien arveltiin johtuvan pitkäaikaisesta työstressistä ja työuupumuksesta. Olihan minulla vuosien ajan tavattoman kuormittavat työolosuhteet, ja kärsin monenlaisista fyysisistäkin oireista päivittäin. Oireet outoa kyllä pahenivat ratkaisevasti silloin, kun tilanne helpotti uuden esimiehen myötä. Niin kuulemma usein käy. Verenpaine palautui normaaliksi, päänsäryt ja rytmihäiriöt helpottivat jne., mutta uni alkoi häiriintyä ja muisti reistailla. Nyt yritän parhaani mukaan välttää liiallista stressiä. Töissä se on mahdotonta, mutta lomilla onnistuu. Mietin, miten voisin auttaa muistiani muutenkin. Hyviä päätöksiä olen tehnyt, toteuttaminen jää nähtäväksi. Pitäisi aloittaa tänään eikä huomenna, niin kuin minulla usein on tapana.

En ole sieluni syvyyksissä ihan vakuuttunut siitä, etteivätkö oireeni olisi A:n varhaisoireita, joita vain ei vielä testeissä saada esiin. Toivon, ettei niin ole. Jos on, toivon, että saan vielä monta hyvää, normaalia vuotta, ennen kuin tilanne huononee. Useimmitenhan tauti diagnosoidaan vasta vanhuusiällä. Läheiseni ja sukulaiseni taisivat kaikki olla yli seitsemänkymmenen, lähempänä kahdeksaakymmentä.

Richard Taylorin neuvo sairastuneille on, että kannattaa kirjoittaa ajatuksiaan muistiin päivittäin. Se auttaa ymmärtämään ja jäsentämään sitä, mitä tapahtuu ympärillä. Olenkin noudattanut ohjetta jo ennen kuin olin Taylorista kuullutkaan ja ihan riippumatta muistitoiminnoistani. Vuosia sitten luin nimittäin Julia Cameronin kirjan Tie luovuuteen, jossa hän kehotti kirjoittamaan, jos oikein muistan, vähintään kahdeksan minuuttia joka aamu. Se auttaa pitämään luovuuden kanavat auki. Sillä ei ole väliä, onko kirjoituksissa päätä tai häntää, sillä niitä ei ole tarkoitus näyttää kenellekään. Olen siitä asti ohjetta ilolla noudattanut, sillä ole aina pitänyt kovasti kirjoittamisesta, vaikkei minulla siihen mitään erityisiä lahjoja olekaan ollut. Ensin kirjoittelin vihkoihin aamuisin, myöhemmin palasin tavallisiin päiväkirjoihin ja viime aikoina muiden juttujen lisäksi näihin blogeihini. Blogin viehätys on sinä, että joskus joku muukin saattaa kirjoituksia lukea ja kommentoida. Tuo oman viehätyksensä asiaan, jos saa toisen näkökulman aiheeseen.