Kävin tänään ensimäistä kertaa vanhempieni haudalla sitten äidin hautajaisten, jotka olivat vuoden alussa. Hauta on kaukana, enkä koronan takia ole uskaltanut matkustaa junalla. Nyt pääsin turvallisesti autolla. Viimeinkin! Tuntui hyvältä päästä siellä käymään. Tuli heitä kova ikävä!

Laitoin haudalle kanervat ja kynttilät. Juuri kun kynttilät oli saatu sytytettyä, alkoi sataa. Hienoa, että vasta sitten.

Entisen kotiseurakuntani hautausmaalla kävellessä palaa aina paljon muistoja mieleen, sillä tähän ikään mennessä sinne on ehditty haudata jo paljon lapsuudesta tai nuoruudesta tuttuja ihmisiä. Lähes joka kerta löytyy jokin uusi tuttu nimi. Lisäksi monet sukunimet tuovat mieleen ihmisiä, jotka olen unohtanut jo ajat sitten.

Tällä kertaa hätkähdytti naapuritalossa asuneen, veljeni samanikäisen kaverin nimi. Hän näytti kuolleen 49-vuotiaana. Huomasin myös nuoruuden tuttuni vanhempien sekä alakerran naapurieni haudan. Ohitin myös isän entisen työkaverin haudan. Hänen vaimonsa oli terveydenhoitaja, joka kävi meillä kotona rokottamassa minua ja veljeäni. "Pistäjätäti tulee!" huusimme ja pakenimme komeron pimeimpään nurkkaan.   

Kuljimme myös lasten hautojen ohi. Pieniä kiviä, pikku patsaita, liikuttavia tekstejä: "Tyttövauva Nieminen", "Esikoisemme", kaksosten nimiä... Voi kuvitella, miten käsittämättömän suuri on ollut vanhempien suru, kun pieni arkku on pitänyt saatella kirkkomaahan.

Hautausmaalla kävely on kiinnostavaa, rauhoittavaa ja ajatuksia herättävää. Kotoa on liian pitkä matka millekään hautuumaalle, mutta lomakodista on sopiva pyöräilymatka, ehkä kuutisen kilometriä, lähimmälle. Toinen, jossa en ole vielä käynyt, on vähän kauempana, mutta aion siihenkin tutustua mahdollisimman pian. 

Pyhäinpäivänä on monella tapana käydä haudoilla. Minä olen yleensä silloin sairaana. Ehkä säät juuri viilenevät ja flunssat alkavat kiertää. Kunpa tänä vuonna säästyisin taudeilta ja pääsisin pitkälle hautausmaakävelylle. Silloin siellä on niin kaunistakin, kun tuhannet kynttilät palavat ja osoittavat, kuinka ihmiset muistavat edesmenneitä rakkaitaan. Tänä vuonna muistamme turvavälit mutta emme jätä käyntiä väliin, ellei ole pakko. Kynttilänhän voi sytyttää myös vaikka omaan kotipihaan. Yhtä lailla se siellä yhdistää meidät ajatuksissa rakkaisiimme.