Honkasalo Laura, Kotikutoista – itsetekemisen ihanuudesta (Kirjapaja 2011)




 
Honkasalon tuorein kirja tarttui kirjastossa mukaani ihan väkisin. Vähän se ihmetytti, sillä se keskittyy juuri kaikkeen siihen osaan naisen elämästä, jossa olen taitamaton ja tumpelo.  Lukemattomia kirjojakin on kotona pinoittain, mutta silti tämä kirja houkutti ja koukutti lukemaan ihan heti.
 
Lukemisen jälkeen olo on ristiriitainen. Honkasalo esittelee intohimoaan käsillä tekemiseen eri kannoilta ja eri aloilta: perinteisten käsitöiden historia, neulominen, ompelu, virkkaus, kirjominen, kierrätys,  askartelu, ruuanlaitto… Sitten hän yllättävästi siirtyy ideologiseen pukeutumiseen ja nykyvirtauksiin: metsätytöt, vintage, burleski, steampunk, punk, goottityyli, lolitat, larppaus… Viimeiseksi ovat esillä valokuvauksen nostalgiset tyylit ja sisustus.
 
Parasta kirjassa oli, että se herätti omia muistoja asioista, jotka olivat jo unohtuneet. Olen itse kasvanut käsityötaidottoman äidin tyttärenä enkä ole kotona oppinut tekemään käsitöitä. Äidillä syy oli se, että hän kävi koulunsa sota-aikana, jolloin kaikesta oli pulaa. Käsitöitä ei voitu opettaa, kun ei ollut kankaita eikä lankoja. Itse olen aina tuntenut olevani tumpelo ja epäkätevä, josta syystä käsityöt eivät myöskään liiemmin kiinnostaneet. Ystävät ympärillä ovat lähes kaikki olleet todella käteviä käsityöihmisiä, joten kontrasti on ollut aina esillä. Ainoastaan neulominen ja virkkaus ovat olleet jotenkin minun käsitettävissäni, joskin sukan kantapään opin vasta aikuisena ja sen tekeminen tuo edelleen kylmän hien otsalle.
 
Honkasalon kirjaa lukiessa alkoivat muistot nousta mieleen. Tajusin olevani kiitollinen koulun käsityönopetukselle, joka on kuitenkin tutustuttanut minutkin tekstiilityön maailmaan edes hiukkasen ja olen sentään tullut kokeilleeksi yhtä ja toista. Erityisesti sana ompelukehys laukaisi joukon käsityötuntien muistoja mieleen! Tosiaan, olen käyttänyt sellaistakin. Siihen pingotettiin kangas kiinni ja tehtiin jotakin – olikohan se revinnäinen vai kirjontatyö? Kaavojakin on tehty ja leikattu, vaikka se oli vaikeinta kaikesta. Suurin osa koulukäsitöistäni jäi kesken. Joitakin äiti teki kotona loppuun. Muistan erityisesti sinisen revinnäisliinan ja ohuen oranssikukallisen kangasyöpaidan, jotka ovat edelleen kesken. Yöpaitaan piti tehdä jokin ’rintaleikkaus’ (ei kun mikäs sen nimi olikaan; piti saada aikaan juuri sopiva ja istuva rinnan kohta). Kesken jäi. Taisin oppia silloin  myös sanan miehusta. Mistähän sekin tulee?
 
Koneompelu oli kaikkein vaikeinta. Meillä oli kotona Husqvarna-polkukone, joka teki vain suoraa ommelta. Eniten sitä lienee vuosien mittaan käyttänyt isäni, joka korjaili rikki menneitä laukkuja.  Kansakoulussa oli kolme sähköompelukonetta ja kymmenkunta polkukonetta. Sähkökoneita saivat käyttää vain ne, joilla oli sellainen kotonakin, en siis minä. Oppikoulun käsityötunneista en jostakin syystä muista nyt muuta kuin käsittämättömän vaikean peukalokiilamonisteen.  En kuitenkaan koskaan oppinut sielläkään laittamaan lankoja koneeseen puolaamisesta puhumattakaan, joten siihen ompelumahdollisuudetkin kilpistyivät.
 
OKL:ssä jouduin tai pääsin taas käsityön kanssa tekemisiin.   Siellä oli armollinen opettaja, joka lohdutti minua, joka tuskailin sitä, kuinka ikinä voisin opettaa käsitöitä, vaikka lapasen peukalokiilaa,  kun en itsekään osaa. Hän taputti olkapäälleni ja  sanoi: ”Minä annan sinulle luvan: saat opettaa kiilattomia lapasia.” Oi, miten se tuntui hyvältä! Koneompelutyöksi valitsin pannulapun, ja sain sen tekemiseen kulumaan koko lukukauden. Opettaja venytteli sitä lopulta käsissään ja sanoi: ”Hienoa, tämähän valmistui sittenkin. Minulle meinasi tulla jo uskon puute...” Onneksi en ole koskaan joutunut käsitöitä opettamaan.
 
Aikuisiällä on kuitenkin tullut tarve osata edes jotakin vaatimatonta Niinpä olen siis neulonut sukkia, ehkä kahdeksan tai yhdeksän paria yhteensä. Keskeneräisiä lienee tällä hetkellä kahdet tai kolmet. Nyt, kun nivelrikko tekee tuhojaan sormissani, innostus vain kasvaa. Miksei tule tehtyä silloin, kun se olisi  helpompaa?
 
Honkasalon kotoileva (homing) elämäntapa kuulostaa miellyttävältä. Ymmärrän jossakin määrin myös hänen viehtymyksensä materiaaleihin ja intohimonsa itse tekemiseen. Olen silti kiitollinen siitä, että meidän yhteiskunnassamme naisen arvo ei riipu siitä, osaako hän tehdä käsitöitä vai ei, ei ainakaan kaikissa piireissä. Afrikkalaisittain en kuulemma ole edes oikea nainen, mutta se johtuu siitä, etten ole synnyttänyt. (Tämän kertoi minulle oppilaani, jolle äiti oli asian ilmoittanut.)
 
Honkasalon intohimo pukeutumistyyleihin, nappeihin ja kaikenlaisiin hörselöihin tuntui vieraalta. Toisaalta hän oli kierrätyksestä kiinnostunut ja puhui asiantuntevasti kestävän kehityksen puolesta mutta toisaalta ihasteli mahdollisuutta tilata amerikkalaisia uusia vanhanoloisia materiaaleja somisteiksi asuihin. Lolita- ym. tyylit eivät minua puhuttele lainkaan puhumattakaan ajatuksesta ommella itse alusvaatteetkin.  Honkasalo taas kertoo olleensa ”erilainen pukeutuja” jo kouluaikana, jolloin hän piti kiinni omasta tyylistään välittämättä siitä, mitä muut sanoivat. Se on tietysti ihailtavaa, kun tietää, mikä valtava yhdenmukaisuuden paine nuorilla yleensä on.
 
Ansiokasta Honkasalon kirjassa oli käsityöperinteen ja suomalaisen vaatehistorian esittely sekä perustelut kestävän kehityksen ja kierrätyksen tarpeellisuudesta. Pois kerskakulutus ja huonolaatuisen tavaran maahantuonti. Käsityötaidot kunniaan. Oli myös kiinnostavaa lukea kirjoittajan omia muistoja isoäideistään ja heidän suhtautumisestaan tekstiileihin ja käsillä tekemiseen. Omat muistot aktivoituivat kiitettävästi. Muotivirtaushössötykset olisin jättänyt vähemmälle.