Nykylapsista kasvatetaan jumalattomia. Toisin sanoen heille ei kerrota Jumalasta tai Taivaan Isästä tai Jeesuksesta niin kuin useimmille aikaisemmille sukupolville. Joitakin suorastaan varjellaan asialta. Seuraus on se, että nekään lapset, jotka on pienenä kastettu, eivät välttämättä tiedä mitään uskonnollisista asioista. Sen huomaa uskontotunneilla: oppilaille vieraita ovat termit kuten iltarukous, ruokarukous tai ehtoollinen. Kirkko saattaa olla sanana tuttu, sillä sellaisen ohi on voitu joskus mennä tai ulkomailla käydä sisäpuolellakin. Yllättäen myös sana helvetti on osoittautunut tutuksi: se on paikka, mihin pahat ihmiset menevät, kuten eräs kakkosluokkalainen juuri pari viikkoa sitten selitti. Kastettujen määräkin vähenee kaiken aikaa ja sen myötä myös koulujen uskonnonopetukseen osallistuvien oppilaiden määrä, joten uskonnollista kasvatusta saavat yhä harvemmat.

Muistan ihmetelleeni jo parikymmenkunta vuotta sitten sitä, miten uskonnolliset asiat ovat koululaisille outoja. Samaan aikaan kirkko vielä selitti, kuinka suomalaiset ovat piilouskovaisia, eivät vain näytä ulospäin uskoaan. Rippikoulun suosio kuulemma näytti, miten innoissaan nuoretkin uskonasioista olivat. Epäilin jo silloin, että kirkko elää omassa kuplassaan tosi kaukana ihmisten todellisuudesta. Nyt se on käynyt näkyväksi. Nuoret kyllä käyvät mielellään riparin, koska siellä on kavereiden kanssa hauskaa ja konfirmaation jälkeen saa lahjoja. Täysi-ikäisiksi tultuaan he eroavat kirkosta, koska eivät näe mitään syytä maksaa kirkollisveroja puljulle, joka on ihan vieras ja jonka sanomaan he eivät usko.

Kuudesluokkalaisten uskontokirjassa oli tehtävä, jossa piti perustella, jäisikö vai lähtisikö kirkosta, jos vanhemmat päättäisivät siitä erota. Useimmat lähtisivät vanhempien mukana, kolmannes lähtisi vasta rippilahjat saatuaan ja yksi miettisi rippikoulun jälkeen itsenäisesti, uskooko vai ei.

Jumala ja uskonasiat ovat kuitenkin todellisuutta ja tärkeitä muslimioppilaille. Heille on itsestään selvää, että uskontoa harjoitetaan ja siihen suhtaudutaan kunnioittavasti. Kristityistä vain muutama ikäluokastaan ajattelee niin. (Elleivät he sitten ole niitä piilouskonnollisia.) Niinpä kristittyjen määrä Suomessa laskee kaiken aikaa. Islaminuskoisten määrä nousee maahanmuuton, suuremman syntyvyyden ja käännynnäisten vuoksi, ja muiden suurten uskontojen tilanne pysynee aika lailla ennallaan.

Miksi sitten kristinusko? Onko sillä tarjottavanaan jotakin sellaista, mitä nykyihminenkin tarvitsisi? Kertooko kirkko siitä? Kertooko omille jäsenilleen, entä ulkopuolisille? Tai ehkä ajatus onkin se, että kaikki pääsevät joka tapauksessa taivaaseen, joten ei sitten tarvitsekaan olla asiasta niin tietoinen. Mihin kirkkoa siinä tapauksessa siis tarvitaan?

Kirkosta on tullut instituutio valtion ja kuntien rinnalle. Ihmiset kaipaavat kuitenkin toisenlaisia yhteisöjä. Voi olla, että joissakin seurakunnissa on edelleen innostunut tunnelma ja paljon väkeä mukana, mutta monet ovat pienen piirin puuhasteluja, joihin ei uusia edes kaivata. Moni ei edes tiedä, mihin seurakuntaan kuuluu. Ihmisten hengellisyyden kaipuu kanavoituu muuhun suuntaan, vaikkapa taiteisiin, ruokavalioon tai uususkontoihin. Monien ihmisten sielussa lienee kuitenkin toive siitä, ettei tämä näkyvä todellisuus olisi ainoa.

Kun perheeseen syntyy lapsia, heidät kasvatetaan sen ideologian mukaan, jonka vanhemmat ovat itselleen omaksuneet. Niin on hyvä. Tulevaisuuden kirkon kannalta se voi kuitenkin osoittautua kohtalokkaaksi. Jos ei ole kastettuja, motivoituneita  jäseniä, ei vastaisuudessa ole koko kirkkoa.