Syksy on ja kesä on pois, siitä ei pääse  mihinkään. Kun aamulla katsahdin ulos, alkoi heti mielessä soida syksyinen laulu: Lehti puusta variseepi, päivä yötä pakenee. Niinhän se juuri käy. Ruska on ollut harvinaisen komea myös täällä etelässä, ja olen nauttinut pyöräilystä keltaisten lehtien keskellä, kuin olisin ollut komeassa kultalinnassa. Nyt alkavat loputkin lehdet putoilla. Omenapuumme on tipahduttanut jo kaikki lehtensä, ja kirsikkapuussakin on enää puolet oransseiksi värjäytyneistä lehdistä kiinni puussa. Raparperit ja kesäkurpitsat ovat lamaantuneet maan pinnelle, ja vain maa-artisokat seisovat ryhdikkään vihreinä siellä täällä. Niillä on enemmän tilaa ja valoa, kun muut hiipuvat rinnalta. Ne ovat muutenkin olleet oman tiensä kulkijoita - ei, vaan omalla paikallaan seisojia - sillä niitä emme istuttaneet tänä vuonna lainkaan, vaan ne lähtivät kasvamaan itsestään edellisenä vuonna maahan jääneistä pikku mukuloista.

Kuuntelin ja katselin äsken Lotta Svärd -järjestön 100-vuotisjuhlan kunniaksi pidetyn tv-jumalanpalveluksen, jossa saarnasi tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio. Oli vallan erinomainen saarna. Koko messu oli hienosti suunniteltu, juhlava ja korkeatasoinen. Liturgilla tosin tuntui olevan ääni maassa, sillä ensimmäinen vuorotervehdys laulettin tosi matalalta ja hänen puheäänensäkin oli painoksissa. Kaipa hän oli käynyt koronatestissä ja saanut luvan tulla paikalle... Nuorisokuoro oli huippuhyvä, kanttori ja urkuri samoin. Oli ihmeellistä nähdä pitkästä aikaa kirkkosali täynnä ihmisiä. Monilla oli maskit päässä, mikä onkin vielä järkevää. Lottiakin oli aika monia paikalla, vaikka he ovat jo liki satavuotiaita. Yhdeksänkymppiset ovat olleet pikkulottia. Kadettien rivit toivat juhlavuutta ja muistuttivat, että noin nuoria olivat myös monet sotilaat ja lotat aikanaan, melkein lapsia, varsinkin jatkosodan aikaan. 

Satuin juuri eilen lukemaan loppuun lukupiiriämme varten Laila Hietamiehen teoksen Hylätyt talot, autiot pihat. Se oli varsin koskettava kuvaus Viipurin menetyksestä. Siinä puuhasi yksi toimelias lottakin, Kerttu Penttilä, jos pelasti tilanteen monta kertaa. Selväksi tuli, miten hirvittävää sota on, mikä suuri huoli oman turvallisuuden lisäksi on kaikista läheisistä rintamalla tai muuten tuntemattomasssa paikassa, isänmaan kohtalosta puhumattakaan. Eläydyin voimakkaasti siksikin, että kirjan henkilöt puhuivat karjalan murretta, joka toi elävästi mieleeni ukkini ja mummini, jotka olivat kotoisin Laatokan Karjalasta. Olen iloinen, että tulimme valinneeksi Hietamiehen luettavaksemme hänen elämäntyötään kunnioittaaksemme, sillä kukaan meistä ei ollut lukenut ainoatakaan hänen teostaan, vaikka olemme aika laajasti lukeneita. Kiinnostavaa kuulla illalla, millaisia kommentteja muiden lukemat Hietemiehen teokset ovat herättäneet.  

Ennen Hietamiestä kuuntelin kävellessä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista osan Sotaleski, jossa siinäkin elettiin talvi- ja jatkosodan aikaa. Molemmissa kuvataan kotirintaman näkökulmasta sota-ajan tapahtumia. Varsinaisia sotakirjoja en pystyisi lukemaan olenkaan, niin ahdistavia ne varmaankin ovat. Nyt kaipaisinkin välillä jotakin ihan erilaista luettavaa. Toisen lukupiirini seuraava kirja käsittelee Ranskan vallankumouksen aikaa, toinen piiri on tänään, joten sen valinnasta ei vielä tiedä. Luureissa minulla on tällä hetkellä Merete Mazzarellan Syksystä syksyyn. Ehkä jotakin hilpeämpää välillä?

Kun ikkunasta katsoo, niin haikeat sävelmät toinen toisensa jälkeen tulevat mieleen: On suuri sun rantas autius... Vägen hem var mycket lång och ingen har ja mött... Mutta silti, pidän syksystä(kin). Tässä vuodenajassa on haikeutta ja dramatiikkaa, ja se vie väistämättä ajatukset myös elämän katoavaisuuteen: paljon enemmän on takana kuin edessä. Ja silti, päällimmäisin tunne taitaa olla kiitollisuus, kaikesta.