Media kohisee yhdestä asiasta kerrallaan. Tuskin oli Chilen kaivosonnettomuuden pelastustöiden onnistumisen jälkeen rauhoituttu, kun alkoi toinen, kotikutoisempi kohu: kirkosta eroamisbuumi Ajankohtaisen Kakkosen homoillan jälkeen. Se ainakin on tullut selväksi, että eri ryhmien käsitykset asiasta ovat kaukana toisistaan, asiallinen keskustelu ja toisella tavalla ajattelevien kunnioitus ja kuunteleminen on vaikeaa ja kirkko on sisäisessä kriisissä.

Luterilaisessa kirkossa on paljon jäseniä, joille kirkko ei oikeasti merkitse mitään tai on korkeintaan rituaalien näyttämö tai kauniiden rakennusten ylläpitäjä. Homokysymyksen ympärillä viime vuosina käydyt kiistelyt ovat herättäneet suurta huomiota mediassa, ja kysymys on kärjistänyt kirkkoon vain tavan vuoksi kuuluvien kriittisyyttä. Monelle homoillan jälkeiset keskustelut mediassa ovat olleet se viimeinen niitti, jonka on johtanut painamaan Eroan kirkosta -nappulaa netissä.     

Viime päivinä eronneita lienee tällä hetkellä 15 000. Vaikka se saattaakin merkitä taloudellisia vaikeuksia kirkolle, voi se koitua myös siunaukseksi. Kirkko joutuu miettimään perustehtäväänsä ja olemassaolonsa syytä. Ehkä myös vapaaehtoisia maallikoita oikeasti aletaan tarvita ja seurakunnista tulee yhteisöjä. Pystyyn kuolleet seurakunnat kenties surkastuvat kokonaan pois ja yhdistyvät vireämpiin.

On hurskas toive ja illuusio, että syvällä sydämessään suomalaiset olisivat kuitenkin uskovia ja hengellinen perinne jatkuisi. Ei se niin mene. Nykylapsista vain pieni osa tuntee kouluun tullessaan olennot nimeltä Jumala ja Jeesus. Suurin osa kuulee heistä vasta koulun uskontotunnilla. Pian ei ehkä sielläkään. Kristillinen perinne on katoamassa suomalaisista kodeista tai siirtymässä vähemmistön harrastukseksi. Monet nuoret aikuiset sanovat suoraan, ettei uskonto merkitse heille mitään. Jotkut ovat uskonnollisista kysymyksistä kiinnostuneita mutta suuntaavat sen islamiin tai muihin maailmanuskontoihin. Kristinusko lienee liian "tavallista". 

Tavallaan on hämmästyttävää, että homot haluavat nimenomaan kirkollisen vihkimyksen rekisteröidyille parisuhteilleen, kun muu väestö yhä vähemmän sitä kaipaa heteroliitoilleen. Avoliitothan ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet huomattavasti. Sen ymmärrän, että kristityt homoseksuaalit toivovat papin aamenta, mutta ei ei kai heitä kovin paljon ole, ainakaan enempää kuin keskivertoväestössä. 

Ehdotukseni on seuraava: Siirrytään avioliittoasiassa yleiseurooppalaiseen käytäntöön, jossa solmitaan siviiliavioliitto maallisen viranomaisen edessä ja sen jälkeen kirkon jäsenet voivat pyytää avioliitolleen kirkollisen siunauksen eli voidaan järjestää perinteiset kirkkohäät. Rekisteröityjen parisuhteiden suhteen kannatan Heikki Palmun ehdotusta niiden nimeämisestä esim. pariliitoiksi, kun taas sana avioliitto jää tarkoittamaan miehen ja naisen välistä liittoa. Väestörekisteri ja hautaustoimi voitaisiin myös siirtää yhteiskunnan hoidettavaksi. Kirkko siunaisi omat jäsenensä kristillisesti haudan lepoon.  Jos kirkkoon kuulumaton haluaisi kirkon palveluja, esim. perheneuvontaa, lasten kerhoja, leirejä tms., ne olisivat jäsenille ilmaisia tai edullisempia, muille maksullisia. Näin kirkkoon kuuluminen toisi myös taloudellisia etuja eikä esim. perheneuvonta tai  lasten päiväkerho jäisi naapurin maksettavaksi.   

Homoiltaa en kyennyt katsomaan loppuun, kun se oli niin täynnä vihaa ja huonoa argumentointia. Epäillen jo odotan maanantain A-studiota, jossa ovat kuulemani mukaan keskustelijoina Päivi Räsänen ja vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja. Minusta Räsäsellä on oikeus omiin mielipiteisiinsä niin kuin kenellä tahansa. Häntä ei kuitenkaan kannata pitää "kirkon äänenä" sen enempää kuin ketä tahansa muutakaan yksittäistä ihmistä. Kirkon ääni voisi olla piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen kannanotto. Vapaa-ajattelijat taas ovat pieni järjestö, jonka missio on saada ihmiset eroamaan kirkosta. Käsittääkseni he ovat nimenomaan kristinuskoa vastaan, vai miten mahtaa olla heidän suhteensa esim. muslimeihin?

Sinänsä ymmärrän kyllä jossakin määrin kaikkien homokeskustelijoiden kantoja - paitsi Oinosen, anteeksi vain. Omantunnon kysymyksissä pitää olla omantunnonvapaus. Sanan- ja mielipiteenvapaus ovat myös luovuttamattomia arvoja myös Suomessa, ja ne on annettava kaikille. En haluaisi Suomen muistuttavan Kiinaa tai Pohjois-Koreaa. Miksi on kuitenkin niin vaikeaa kuunnella ja kohdata kiihkottomasti toisella tavalla ajattelevia?