Juhlavuosi Suomi 100 huipentuu tänään. Kukin juhlii parhaaksi katsomallaan tavalla.

Me aloitimme töissä eilen. Oli hauskin ja parhaiten organisoitu itsenäisyysjuhlinta ikinä. Juhlavan lipunnoston jälkeen 200:n oppilaan ryhminä ateljeissa: Suomi tanssii, Suomi laulaa sekä mitalipaja. Välissä syötiin pihalla soppatykistä tarjoiltua hernekeittoa. Sujui kuin tanssi ja jäi varmasti mieleen! 

Oma juhlapäiväni tänään on mennyt samalla kaavalla kuin muutkin päivät viime aikoina: kokeiden korjausta, aineiden lukemista, arvosanojen miettimistä. Ruuanlaittoa. Yksi sauvakävelylenkki ihanassa, lumisessa talvisäässä. Lounaalla kohotimme toki maljan itsenäiselle isänmaalle. Telkkari on kuitenkin ollut auki ja olen sen kautta toisella korvalla ollut mukana itsenäisyyspäivän ohjelmissa. 

Hieno idea tänä vuonna oli kunniavartio sankarihaudoilla, ja varsinkin se, että vartioissa seisoi samanikäinen henkilö kuin kaatunut sankarivainaja oli ollut. Hätkähdyttävä oli sen asian tajuaminen, että kaatuneista suuri osa oli nuoria poikia. Heistä on puhuttu isinä ja isoisinä, setinä ja enoina, mutta oikeasti huomattava osa heistä oli vasta elämänsä alussa, parikymppisiä.  Vanhimman veljenpojan ikäisiä. Toivottavasti koskaan ei enää tarvitse kenenkään antaa niin raskasta uhria rauhan ja itsenäisyyden puolesta kuin silloin. 

Edellisen ajatuksen jälkeen heti seuraava on se, että voi miten monessa maassa paraikaakin on sotatila menossa ja  nuoret pojat taistelemassa toisia nuoria poikia vastaan. Ja heidät sinne ovat käskeneet vanhat miehet, jotka eivät pysty sopimaan asioita nevottelemalla. Tai jotka haluavat itselleen meriittiä historiankirjoihin tai ahneuksissaan lisää alueita hallintaansa.