Tämän vuoden herättäjäjuhlat pidettiin Sotkamossa. Koko viikko oli minulle kesän merkityksellisimpiä muistakin syistä, mutta tuntuu, että myös juhla-annin märehtiminen (lainasin sanan piispa Jolkkosen raamattutunnista) jatkuu edelleen.

Juhlat vietettiin Kainuussa äidin suvun maisemissa, ja niinpä reissuun yhdistyikin mukavasti myös sukulaisvierailuja ja monitasoista nostalgiaa. Oli myös hienoa saada veisata Siionin virsiä samalla seurapenkillä oman serkun kanssa. Sukuasiat mietityttävät ja inspiroivat varmasti kauan jälkeenkin päin. 

Lähes joka herättäjäjuhlista jää jokin käytännön asia mieleen. Näiltä juhlilta se on varmastikin majoituksemme. Asuimme pappilaksi yli sata vuotta sitten rakennetussa talossa, joka nykyisin on lomakäytössä. Historia havisi ympärillämme. Eksotiikkaa tarjosivat palokärki, joka aamuöisin nakutteli yhä suurenevaa reikää talon hirsiseinään ja liikuskeli ullakollakin juuri sänkykamarimme yläpuolella, sekä vesijärjestelmä, joka jätti pulaan - vesi loppui yllättäen useampaan kertaan.

Sää juhlien aikaan ei vastannut järjestäjien toiveita. Koko kesä on ollut Kainuussa sateinen ja kolea. Sama jatkui viikonloppuna. Perjantaina tulin juhla-alueelle poikkeuksellisesti jo ennen juhlia puolilta päivin, ja silloin oli tosi kuuma. Kun aattoseurat alkoivat, alkoi puhaltaa kova tuuli, joka nosti uuden sadealueen Sotkamon ylle. Iltaseurojen jälkeen jouduimme kaatosateeseen kaupasta palatessamme. Lauantaina satoi lähes koko päivän. Olin iloinen siitä, että olin ottanut mukaan sadetakin, Kontio-saappaat ja muuta lämmintä varustusta. Sääliksi kävi niitä, jotka pikkukengissä ja capreissa sompailivat vetisellä juhlakentällä. Iltapäivällä luovutimme siltä osin, että lähdimme ystävien kanssa majapaikkaamme kuuntelemaan kahdet seurat radiosta. Oli lämmintä ja viihtyisää istua kahvikupposten ääressä hienossa salissa veisuuta ja puheita kuunnellen. Illaksi sadekin lakkasi ja palasimme iltaohjelmiin juhla-alueelle. Sunnuntaina kuuluimme taaskin myöhäisempään herännäisyyteen ja pääsimme juhla-alueelle vasta kun jumalanpalvelus oli jo hyvän matkaa menossa. Silloinkin satoi osan ajasta. Iltapäivällä taisi poutaantua ja aurinkokin näyttäytyä.         

Juhlilla oli vähemmän väkeä kuin silloin, kun ne pidetään etelämpänä. Toisaalta juhlakansa ei välttämättä ollut koko aikaa kentällä näkyvissä vaan kuunteli puheita sateen vuoksi radiosta tai netistä. Lauantain sade aiheutti sen, että monet tutut saattoivat jäädä tapaamatta, joko koska poistuimme radion ääreen tai koska emme tunnistaneet kaikkia sadeasuihin sonnustautuneita, sateenvarjojen alle painautuneita ystäviä. Ostoksetkin jäivät vähiin, samoin juhlaravintolan käyttö ja kolehteihin osallistuminen. Yhtään jäätelöäkään en syönyt.

Parasta herättäjäjuhlilla kuitenkin tietysti ovat seurat. Yhteinen, vakaa veisuu ja seurapuheiden kuuntelu. Virren hyminä ympärillä on jotakin hyvin hoitavaa ja rauhoittavaa. Sen muistan jo ensimmäisiltä herättäjäjuhliltani. (Sivumennen sanoen laskin, että tämä taisi olla 41. kerta kun osallistuin herättäjäjuhlille.) Lapsena kävin vain kerran, kun mummi oli meillä vierailulla ja Saarijärven juhlilla mukana, mutta nuorena ja aikuisena on herättäjäjuhlamatkasta tullut vuosittainen pyhiinvaellus, jota ei haluaisi jättää väliin missään tapauksessa. Pari kertaa niin on käynyt, mutta silloin kesästä on puuttunut jotakin.  

Onneksi nykyisin on netti ja radio, joiden kautta juhlille voi osallistua silloinkin, jos ei pääse paikalle livenä. Tänään oivalsin myös sen, että puheista saa ehkä jopa enemmän irti, kun lukee ne kirjoitettuina. Olenkin tänä iltana jatkanut herättäjäjuhlia täällä kotona lukien niiden seurojen puheita, joihin en päässyt mukaan. Siis lauantain ja sunnuntain aamuseurojen, jotka ovat hyvin aikaisin... Olen kokenut monta koskettavaa hetkeä ja saanut uusia oivalluksia. Melkein tuntuu, että parhaat puheet on pidetty silloin, kun osa körttikansasta vielä vetelee sikeitä majapaikassaan. Suosittelen tutustumaan juhlapuheisiin Herättäjä-yhdistyksen sivuilla (h-y.fi). Ja jos jaksaa, voi myös selailla juhlakuvia samalta sivustolta. Siellä meikäläinenkin näkyy yhdessä kuvassa. :-)

Hämmennyin menomatkalla, kun minulta yllättäen kysyttiin, mitä ne körttiläiset oikein ovat. Kysyjällä ei tuntunut olevan mitään käsitystä herätysliikkeistä yleensäkään. Huomasin, etten osannut vastata oikein mitään. Tosi noloa (tosin oli jo aamuyö ja savua silmissä). Seurapuheita luettuani olisin nyt paljon vahvemmilla vastaamaan. Lauantain aamuseurapuheiden lukemisesta jäi mieleeni tietoisuus siitä, että Jumala näkee. Vaikka olisi minkälaisessa tilanteessa, Jumala näkee. Katsoo armahtaen.   

Tähän mennessä olen lukenut lauantain aamuseurapuheet, raamattutunnin ja osan sunnuntain aamuseuroista. Pari virttäkin tuli veisattua, kun olen yksin kotona.  Lauantain aamuseuroissa sykähdyttivät sekä herännäisyyden tapa sanoittaa uskonasioita että kainuulainen puheenparsi. Huomenna jatkan näitä omia jälkiseurojani...