On ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä. Rakkaat muistot mielessä. 
 

* * *

Katson telkkarista studiojumalanpalvelusta. Siellä ei puhuta äitienpäivästä vaan Jumalan rakkaudesta. Joskus on ollut vaivaannuttavaa, kun olen tullut menneeksi kirkkoon äitienpäivänä. Siellä on jaettu ruusuja kaikille äideille. Minullekin tarjottu, ja olen joutunut sanomaan, että en ole kenenkään äiti. Ota silti, sanottu, ja ruusu kädessä olen tiedostanut, että tässä asiassa olen erilainen kuin muut naiset. 

 

Huomaan, että näin kuusikymppisenä on entistä enemmän alkanut tulla mieleen muistoja menneiltä ajoilta, sellaisista hetkistä tai kohtaamisista, jotka olisivat voineet viedä koko elämän eri suuntaan. Entä jos... Koskaan en saa tietää, millaiseksi elämä olisi muilla valinnoilla muodostunut. Siitä voin olla varma, että näiden ihmisten kanssa, joiden kanssa nyt elän, en olisi koskaan kohdannut. Näiden onnenhetkien sijasta olisi tullut toisia. Olisinko nyt äiti, sitä en voi tietää. Millainen olisin ollut, sitäkään en (onneksi) tiedä. 

Johdatukseen luottavana ajattelen kuitenkin, että näin on mennyt, ja tämä on hyvä.