Katselin striimausta piispa Irja Askolan lähtömessusta. Kiva että nykyaikana voi osallistua netinkin kautta, jos ei kynnelle kykene menemään paikan päälle. Lähetys alkoi pari minuuttia ennen määräaikaa, ja olihan siellä jo lapsikiljujakin jo paikalla niin kuin nykyisin kaikissa kirkollisissa tilaisuuksissa. Onneksi hän hiljeni tai vietiin pois, kun tilaisuus alkoi.

 

Tutun näköisiä ihmisiä paikalla messua toimittamassa ja seurakuntalaisissa, kirkon julkkiksia. Paljon myös tavallista kansaa, sillä kutsu oli avoin kaikille. Varmaan kovin liikuttava hetki piispalle, vaikkakin myös vapauttava. Hän oli ollut koko päivän liikenteessä tapaamassa ihmisiä.

 

Kanteleensoittaja oli tosi taitava, Munkkiniemen kanttori. Kaikki messussa puhuvat puhuivat tosi hitaasti. Johtui varmaan tuomiokirkon pitkästä jälkikaiusta. Netin ääreen sai hyvin selvää, mutta kuinkahan mahtoi olla kirkon takaosassa?

 

Kirkko ja kaupunki kysyi aiemmin piispalta kolmea mieleen jäänyttä kohtaamista tai hetkeä piispakaudelta. Yksittäisten ihmisten asioita ei tietenkään voi kertoa, joten piispa mainitsi  maahanmuuttajia puolustaneen mielenosoituksen, miesparin siunaamisen lähetystyöhön sekä ”kirkon postilaatikkona” toimimisen ratikassa ja kaduilla, ts. tavallisten ihmisten kommentit piispansa tavatessaan.

 

Synnintunnustuksen ja -päästön jälkeen lapsi luki epistolan ja pappi viittoi sen samalla. Sitten alkoi musiikki: nokkahuilun oloiset soittimet sekä urut… alkusoittona ja säestyksenä virrelle, ”Herra ristin kantajiksi meidät kaikki kutsuttiin”.

 

Piispa saarnasi. Kertoi tavanneensa vihaisen, täynnä kostonhalua olleen nuoren miehen. Sitten jokin oli muuttunut. Tapaamispaikkana oli Raamattu ja kyse Paavalista. Identiteettikriisi oli johtanut kysymykseen kannattaako vihata, jos on toinenkin vaihtoehto.    ”Tuoda iholle, pyhä hipaisee, sielun perusvärinä, jättää jalanjälkensä armon ja oikeudenmukaisuuden polulle, purkaa syyttävät rakenteet, tuonpuoleisen tuoksu, kyynisyys kääntyy kiitollisuudeksi, ovien sulkeminen tervetulotoivotukseksi, esi-isät ja –äidit viittoilevat meitä pyhyyden ja hyvän tekemisen tielle…” runoilijan sanoja! 

 

Ortodoksikvartetin (kai) lauluesityksen jälkeen seurasi rukous, jossa oli osana rukouslaulua (sellaiseksi tulkitsin, kun laulaja samalla viittilöi käsillään viittomakielen tulkin vieressä), sitten kolehtivirsi, jossa esilaulajakanttori yhtäkkiä lauloi säkeistöjen väliin: haaijaa. Sitten seurasikin jo ehtoollisliturgia ja ehtoollisen vietto, lukuisia jakajia ympäri kirkkoa. Myös piispa jakamassa ja myös hänen tuleva seuraajansa ehtoollista vastaanottamassa. Lopussa pitkä kanteleimprovisointi, kunnes kaikki olivat päässeet paikoilleen. Lapsikin havahtui taas huutamaan.

 

Rukous ehtoollisen jälkeen oli puhutteleva: ”Sinä ympäröit hellyydelläsi minut, sairaana ja terveenä…” Kiitosvirsi kaikui riemullisena täydessä kirkossa. Piispa veisasi iloisen näköisenä – viimeistä kertaa piispansauva kädessään. Jostakin alkoivat kaikua myös rummut (uruistako vai urkuparvelta muuten?). Lopuksi piispa siunasi seurakunnan, jätti piispanviran tunnukset viitan ja sauvan alttarikaiteelle suntion avustamana. Kumma juttu, että jätti myös alban ja stoolan, vaikka kyllähän hän pappi on edelleen! Ehkä tämä kuvasi eläkkeelle lähtöä ja piispan viran jättämistä. Ristin hän sai kaulaansa takaisin. Tuomiorovasti siunasi hänet. Kuoro lauloi: ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään...” (Oho, eihän hän kuolla aio vaan jäädä eläkkeelle!). 

 

Laulun jälkeen piispa nousi, hymyili iloisesti kansalle, joka alkoi vimmatusti taputtaa ja lopulta nousta seisomaan. Salamavalot välkkyivät. Kaikesta voi päätellä, että Irja Askola on ollut suosittu piispa. Lopuksi parvelta alkoi kuulua soittoa ja laulua. Solisti ja kuoro lauloivat hienon teoksen samalla kun väki alkoi pulista ja tehdä lähtöä. Piispa poistui ensimmäisenä kulkueen edellä. Missähän on jatkot?