Viime päivinä olen törmännyt usein siihen tosiasiaan, ettei Suomessa sallita avointa keskustelua vaikeista asioista. Viimeksi siitä mainitsi Risto Isomäki telkkarissa aamulla: ydinvoimakriittistä keskustelua ei Suomessa julkisuudessa käydä. Päättäjät päättävät ydinvoimayhtiöiden vakuutellessa, ettei riskejä ole tai ne on kaikki huomioitu. Kun kysymyksiä esitetään, ne pyritään vaientamaan.

Sama linja oli esimerkiksi edellisellä pääministerillä: "Keskeneräisistä asioista ei keskustella."

Näin tasa-arvon päivänä järkytti myös aamun Hesarin yleisönosastokirjoitus, jossa kerrottiin suomalaisesta koulutusosaamisen viennistä Arabiemiraatteihin ja Saudi-Arabiaan. Opetusministerimme johtamaa suomalaisdelegaatiota, joka oli koostunut pääasiassa naisista, ei ollut aina kohdeltu tasa-arvon hengen mukaisesti, mutta se oli siedetty mukisematta. Viennin edistämiseksi ollaan valmiit luopumaan aatteista! Eikä asiasta varsinkaan keskustella avoimesti. Eikö suomalaisen peruskoulun yksi kivijalka ole nimenomaan demokratia ja tasa-arvo niin sukupuolten kuin kaikkien kansanryhmien välillä? Mitä koulutusosaamista voidaan viedä, jos peruslähtökohdat jo ovat ristiriidassa suomalaisen arvomaailman kanssa? Paljonkohan ökymiljardöörit maksavat siitä, että asioista vaietaan? Tai mikä on projektin budjetti ja taloudellinen hyöty? Siellä työskentelevät opettajatkin ovat takuulla allekirjoittaneet jonkinlaisen vaikenemissopimuksen eivätkä saa kertoa avoimesti mitään.

Avoin keskustelu on siis luvallista vain sellaisissa asioissa, joilla ei ole merkitystä, varsinkaan rahallista. Summista kun sovitaan, niin voidaan ilmeisesti jättää paljonkin kertomatta. Voi miten noloa! Onko niin, että  näin jälkikäteen ajatellen 1980-luku oli suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisin ajanjakso? Sitten tuli raha tärkeimmäksi mittariksi, olipa kyse lasten, vanhusten ja sairaiden  hoitamisesta, koulutuspolitiikasta tai energiakysymyksistä. Viis turvallisuudesta, inhimillisyydestä tai siitä tasa-arvosta.