Isänpäivä on tärkeä päivä, vaikka sitä tänä vuonna joissakin päiväkodeissa kuulemms ei vietetäkään sellaisena vaan "läheisenpäivänä" niiden lasten vuoksi, joilla ei ole isää. Kuulostaa kummalliselta, että ne, joilla isä on, eivät saisi isää juhlia, jos kerran äitienpäivääkin vietetään. Eihän kaikilla ole äitiäkään. Ja toisaalta jokaisella on pakosti joskus ollut sekä äiti että isä, jos ei muuta niin yhden lahjoitetun siittiön tai munasolun muodossa.

Lapselle todellisuus on totta, vaikka sitä sanoilla yritettäisiinkin pehmittää. Joillakin lapsilla on isä, joillakin ei. Joidenkin isä asuu kotona, joidenkin muualla, jotkut eivät ole tavanneet koskaan isäänsä, joidenkin isästä ei edes äiti tiedä mitään. Joillakin on kaksi tai useampiakin isiä. Eräskin lapsi kuuluu kertoneen kaverilleen, että hänellä on kolme isää: oma isä, uusi isä ja Taivaan Isä. Niinkin voi olla. Joku on kasvanut Ukin ja Mummin luona, kun ei isästä ja äidistä ole ollut vanhemmiksi. Pääasia, että joku on rakastanut ja huolehtinut. Silti on minusta parempi, että asia sanotaan niin kuin se on sen sijaan että pehmitellään siinä pelossa, että lapsi ahdistuu. Jos askarrellaan isänpäiväkortteja tms., kuuluu opettajan ammattitaitoon miettiä, millaiset taustat ryhmän lapsilla on ja ohjata tekemisiä sen suhteen. Ei ole pakko väsäillä kortteja sinä vuonna, kun jollakin on akuutisti vaikea tilanne, tai voi kyseisen lapsen kanssa käydä asian etukäteen läpi. Kortin voi viedä haudalle, lähettää postissa, antaa ukille... Pienelle toki jo se, ettei voi antaa korttia tai lahjaa oikeana päivänä, voi olla vaikea asia, ellei siitä puhuta etukäteen. Satuin tilanteeseen, jossa eräs lapsi kertoi, että hänen isänsä asuu toisessa maassa, mutta hän ottaa tekemästään kortista kuvan ja lähettää sen isälle puhelimellaan. Käteensä isä saa kortin seuraavalla lomalla. 

***

Minulla on kolmas isänpäivä, jolloin isä ei ole enää elossa. Syvä kiitollisuuden tunne valtaa mielen, kun ajattelen omaa isääni. Hän oli monella tavalla moderni isä. Kun synnyin, äitiysloman pituus oli kaksi kuukautta. Niinpä isäni hoiti minua päivät äidin mentyä töihin, kunnes meille tuli kotiapulainen isän kesäloman loputtua, jolloin olin vajaat viisi kuukautta. Isä vei minut äidin työpaikan lähistölle puistoon imetettäväksi äidin ruokatunnin aikaan. Silloinhan lapsia ei imetetty milloin tahansa vaan neljän tunnin välein. Muutenkin isä oli paljon meidän lasten kanssa, sillä opettajana hän pääsi kotiin aikaisemmin kuin äiti ja saattoi jatkaa töitään siellä. Isä korjasi vihkoja ja kokeita, suunnitteli tunteja ja laittoi päivällistä iltapäivisin. Kuulemma yksi aika varhaisista lauseistani leikeissäni oli: "Mitäf opetettaf lapfille?" (Siitä lauseestahan en ole päässyt eroon tähän mennessäkään...)

Muita lapsuusmuistojani hetkistä isän kanssa ovat esimerkiksi se, kun makoilimme isän ja veljeni kanssa vanhempien sängyllä ja isä luki meille Aku Ankkaa - kuivakkaalla äänellä, jossa ei ollut mitään erityistä eläytymistä. Juuri siitä syntyi tunne kuin olisin itse lukenut ja kuvitellut sävyt. Toisella kertaa olin tulossa isän kanssa kirkosta. Kävelimme juuri Norssin ohi, ja huomasin, että olen jo isää vyöhön asti, niin pitkä tyttö! En silloin arvannut, että kuljimme tulevan kouluni ohi. Myöhemmiltä ajoilta muistan monet kerrat olleeni soutajana, kun isä nosti tai laski verkkoja mökillä. Tai aikuisiältä, kun piti siirtää meille kahdelle liian raskas puunrunko johonkin. Isä sanoi: "Kun keinot loppuvat, alkavat konstit", ja keksi, kuinka tukkien avulla vierittämällä homma onnistui. Isä oli aina sitä mieltä, että kaikenlaista voi oppia, kun vain yrittää. Ei se mihin tahansa päde, mutta isällä oli tapana tarttua toimeen, ja niin onnistuivat ompelu, rakentaminen, leipominen, piirtäminen, soittaminen ym.

Kunpa nykyajan isätkin osaisivat ottaa lapset mukaan kaikenlaisiin puuhiin, huomata lapsessa olevan hyvän ja kehua aina kun vain on aihetta. Äsken uutisissa eräs isä sanoi osuvasti: isän arki on lapsen lapsuus.