Kun pitkästä aikaa taas kävin ihmisten ilmoilla, kiinnittivät huomiota keskustassa sähläävät, raahautuvat, räyhäävät tai maleksivat ihmisrauniot, joita tuntuu olevan yhä enemmän ja yhä nuorempia. Ei voi mitään, mutta säälittää. Miten voi olla ihmisellä sellainen elämä, ettei hyviä asioita ja ihmisiä ole kovin monta eteen osunut vaan elämä on lähtenyt niin huonoille raiteille? Kuinka yhteiskunnalla on varaa päästää jäsenensä sellaiseen jamaan? En voi olla kuvittelematta näiden osattomien, päihdeongelmaisten, syrjäytyneiden lapsia ja sitä todellisuutta, jossa nämä ehkä koko ikänsä elävät. Kuinka heistä voisi kasvaa tasapainoisia, iloisia, onnellisia, jos kasvattajat menettäneet otteensa normaalielämästä?

Örisevässä tai muuten epätodellisessa tilassa olevien aikuisikäisten lisäksi huomioni kiinnittyi nuoreen tyttöön ja poikaan, jotka huvikseen potkunyrkkeilivät. Sekunnin virhearviolla tytön leukaluu tai pojan poskipää olisivat voineet murtua toisen potkusta. Riitaa ei ollut, sillä välillä he suukottelivat. Keskustelussa tyttösen huulilta valui muiden sanojen seassa paljon v-sanoja. Mikä heistä on tehnyt sellaisia?

Miten meillä kansakuntana on varaa päästää osa porukasta ihan rappiolle? Tai olla antamatta kunnon edellytyksiä jo lapsena – moni kasvattaa lapsiaan päihteiden ryydittämänä. Suomessa jokaisella tuntuu olevan subjektiivinen oikeus terveytensä, työkykynsä ja jälkeläistensä elämän tuhoamiseen ryyppäämällä. Syntymättömätkään eivät ole tältä suojassa. Millainen on suomalaisten älykkyystaso ja toimintakyky muutaman kymmenen vuoden kuluttua? Aivosairaita ja mielenterveysongelmaisia on yhä enemmän.  Kuka maksaa kuntoutuksen? Voiko tuhoutunutta edes kuntouttaa?

Tajuan eläväni itse etuoikeutettua elämää, kun vain satunnaisesti kohtaan karuimman todellisuuden. Tai sitä tuskin edes koskaan kohtaankaan. Ei minulla ole edes edellytyksiä ymmärtää. Silti säälittää ja hävettää.