Tänään kuljin poikkeuksellisesti keskustassa useampaan otteeseen. Aamulla ensimmäinen minulle kohdistettu tervehdys kuului: "Huomenta signorina! Iso numero?" En jäänyt ostoksille, sillä minulla ei taaskaan ollut yhtään käteistä rahaa mukana.

Puolilta päivin kävelin Senaatintorilla, jossa minut yhytti nuori varusmies: "Päivää, rouva! Haluatteko osallistua keräykseen?" Kun kerroin, ettei ole rahaa, mies tarjosi mobile pay -tai tekstiviestilahjoitusmahdolllisuutta, mutta en niistäkään innostunut.

Huomasin, että olin jotenkin oudosti iloinen, että minua tervehdittiin, vaikka tarkoitus olikin pohjimmiltaan kaupallinen. Huomatuksi tulemine tuntuu hyvältä. Siksi yksinäiset ihmiset käyvät mielellään kaupoissa, joissa saa palvelua: voi keskustella jonkun toisen kanssa vaikka vain hetkenkin. Entisaikaan varsinkin vanhukset kävivät myös pankissa ja vaihtoivat samalla tutun pankkineidin kanssa kuulumisia, mutta nyt heitä ei enää pankkiin kaivata - ei asiakkaita eikä liiemmin pankkineitejäkään. Pitäisi olla enemmän paikkoja, joissa sekä vanhukset että nuoremmatkin ihmiset voisivat ihan vain rupatella keskenään.  Toivottavasti myös naapurit kaikkialla huomaavat toisensa ja vähintäänkin tervehtivät, kun osuvat kohdakkain.

Aamuisin osun muutaman koirankävelyttäjän kanssa usein yhtä aikaa kävelytielle. On mukavaa, että jotkut heistä - naiset - toivottavat hyvät huomenet. Emme tiedä muuta toisistamme kuin että reittimme kohtaavat aamuisin. Joidenkin kanssa vaihdetaan joskus muutama sana säästä, jos on jotakin erikoista ilmassa. Tuntuu kodikkaalta.