Kun olin lapsi, meillä oli kotiapulainen. Kun nuorin veljeni oli lapsi, hänet vietiin perhepäivähoitajalle. Kun pikkuveli oli sairaana eikä voinut mennä hoitoon, meille tuli kotiin kodinhoitaja. Joka kunnassa oli kodinhoitajia, jotka riensivät apuun silloin, kun perheissä tarvittiin tilapäistä apua lapsen, sairaan tai vanhuksen luo.

Miksi kodinhoitajista luovuttiin? Nyt ollaan tilanteessa, jossa pienen sairaan lapsen luo jää vanhempi, yleensä pienituloisempi eli äiti, ja saa työnantajan vihat niskaansa, ainakin jos lapsi sairastelee usein. Päiväkodeissa hoidettavat lapset taas sairastelevat useammin kuin kotihoidossa olevat, sillä suurissa ryhmissä infektiot jylläävät ja heikoimmat lapset saattavat joutua pitkään infektiokierteeseen. Vaikeasti hoidettavien lasten äidit uupuvat taakkansa alle, varsinkin yksinhuoltajat, jotka eivät voi jakaa vastuuta lapsesta ja kotitöistä kenenkään kanssa. Kodinhoitajan tilapäisapu saattaisi laukaista tilanteen ennen kuin se vaikeutuu.

Sairaalasta kotiutettavat toipilaat ja vanhukset eivät saa tarvitsemaansa apua, koska kunnallinen kotisairaanhoito ei saa tehdä siivous- tai kodinhoitotöitä, vaan ne on ostettava itse yksityisiltä palveluntuottajilta. Vähävaraiset tai yksinäiset heikkokuntoiset saattavat jäädä ilman apua oman onnensa nojaan.  Synnytyssairaalasta kotiutuva äitikään ei saa helposti apua vaikka kotona odottaisi isokin lapsikatras ja äiti olisi synnytyksestä tai muusta sairaudesta uupunut.     

Oli lyhytnäköistä poistaa kodinhoitajien antama arkipäivän apu. Nyt tilanteet perheissä kriisiytyvät, lapset sairastuvat psyykkisesti, kun vanhemmat eivät jaksa tai pysty asettamaan heille rajoja ja huolehtimaan heidän turvallisesta arjestaan. Vanhukset ovat heitteillä kauniin "omassa kodissa asumisen" sanahelinän takana. Olisi kuitenkin huomattavasti halvempaa kustantaa kodinhoitajia lyhytaikaisiksi auttajiksi kuin maksaa kustannukset siitä, että liian monet lapset oireilevat perusturvattomuuden ja laiminlyöntien seurauksista psyykkisesti. Laitoskuntoiseksi taantuneen vanhuksen hoitokin on huomattavasti kalliimpaa kuin kotona oikeasti, kokonaisvaltaisesti  autetun vanhuksen.

Epäilyttää suuresti, että päättäjät oikeasti monilla tasoilla ovat tosiasiallisesti tehtävässään epäpäteviä. Lyhyen ajan säästöt nähdään tärkeämpinä kuin pitkäaikaiset, vaikka yhdenkin vinoon varttuneen lapsen hoito- ja terapiakulut huostaanoton jälkeen saattavat kasvaa suuremmiksi kuin kodinhoitajan palkkaaminen vuodeksi. Kunnallinen kodinhoitaja ennättäisi vuoden aikana olla avuksi sadoille perheille. Joskus yksikin aikanaan saatu apu ja tuki saattaisi kääntää koko perheen tulevaisuuden parempaan suuntaan.

Nyt hämmästellään perheissä tapahtuneiden hirmutekojen jälkeen, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan, millaisissa oloissa lapset nykyisin joutuvat kasvamaan. Eikö ollut? Kyllä oli. Kuunnelkaa sosiaalityöntekijöitä (joita heitäkin on tässä katastrofitilanteessa aivan liian vähän), kuunnelkaa opettajia, jotka näkevät tilanteen seuraukset jo pienimpienkin koululaisten kohdalla, kuunnelkaa avun tarpeessa olevia ihmisiä. Kaikki eivät halua "elää sossun kustanuksella", vaan kaipaavat tervejärkistä arjen sankaria, joka tulee auttamaan silloin kun siihen on huutava tarve.  

Pientä toivoa tuo se, että joihinkin kuntiin on palkattu perhetyöntekijöitä, jotka auttavat lapsiperheitä paikan päällä. Heitä tarvittaiasiin kuitenkin kaikkialla ja paljon enemmän. Naapuriapu ja suvun ja ystävien tuki ovat kullanarvoisia, mutta ne eivät korvaa viranomaisten mahdollistamaa apua, sillä kaikilla ei läheisverkostoja ole. Kolmannen sektorin varaan ei apua saa sälyttää - kaikkialla ei sitä paitsi ole yhdistyksiä ja järjestötoimintaa. Vaikeammaksi asian tekee sekin, että Suomessa pidetään tavoiteltavana itsenäistä pärjäämistä mahdollisimman nuoresta lähtien, eikä avun pyytämistä katsota välttämättä hyvällä.