Oli tavanomainen, kiireinen työpäivä. Joulun lähestyminen tekee kilpajuoksun ajan kanssa, sillä samaan aikaan on saatava aikaan arvioinnit (paljon eri aineiden kokeita 130 oppilaalle, jotta voisi antaa todistusarvosanat), joulujuhlaohjelmaharjoitukset, itsenäisyystohinat sekä haave omista joulukorteista ja joululahjoista läheisille. Selviydyin taas, mutta repussa mukana kotiin viikonlopuksi tuli monta kiloa luettavia papereita.

Spurttasin töistä suoraan kampaajalle, jolta onnistuin saamaan ajan, kun lupasin tulla niin nopeasti kuin suinkin pääsin. Siellä kuulin yllätyksekseni, että kampaajani jää vuoden lopussa eläkkeelle! Toki tiesin sitä jossakin vaiheessa odottaa, sillä hän on tehnyt puolta viikkoa jo joitakin vuosia, mutta kun hän kertoi täyttävänsä pian 75, ällistyin. En olisi ikinä uskonut! Olen käynyt hänellä 30 vuotta, mutta nyt on etsittävä uusi kampaaja. Asiahan on niin, että kun on löytänyt hyvän kampaajan, hammaslääkärin, hierojan ja gynekologin, niin niitä ei hevillä vaihda. (Eilen löytyi hyvä hieroja, mutta hän kertoi lopettavansa siellä paikassa myös vuodenvaihteessa.)

Kampaajalta palasin koululle katsomaan yläkoulun ja lukion oppilaiden tekemää musikaalia. On mahtavaa nähdä omat entiset oppilaansa näyttämöllä laulamassa, tanssimassa ja näyttelemässä. Niin taitavia! Yhtenäiskoulun suuria iloja. Olin kutsuvierasnäytännössä, ja samalla näin entisiä kollegoita, esimiehiä ja entisten oppilaiden vanhempia.

Kun lähdin kävelemään kotiin päin räntäloskassa loiskutellen, huomasin hetken aikaa asteltuani kohottaa katseeni ylöspäin. Oi, miten kauniisti hohtelivatkaan valkeina lumiset puut! Kuin ihmemaa.

Kannattaa nostaa joskus katse ylös maasta.