Lomalla ehtii ajatella vähän enemmän kuin arjessa. Niinpä on kertynyt myös kirkollista mutistavaa, kun on ollut aikaa seurata keskustelua kirkon liepeillä eri medioissa, mm. kotimaa24:ssa, Kotimaa-lehdessä sekä seurakuntalainen-sivustolla. Vartijaa ja Hengellistä kuukauslehteäkin olen selaillut. 

***

Kun tasavallan presidentti lopetti puheensa Jumalan siunauksen toivotukseen, kotimaa24 riensi kysymään Vapaa-ajattelijoilta, mitä mieltä he ovat asiasta. Monesti näyttää siltä, että Kotimaa aiheuttaa itse monia kirkollisia myrskyjä vesilaseissa tekemällä kärpäsistä härkäsiä ”kriittisyyden” tms. nimissä. Kummallista. Myönteinen asenne voisi joskus olla rakentavampaa. Onneksi Vapaa-ajattelijoiden edustajan vastaus oli, että ihan sama, saahan sitä toivotella. Ja kukin jotakin uskoa tunnustava omistakoon toivotuksen omaa jumalaansa ajatellen. Hyvä vastaus!

***

Juhani Huttunen kirjoitti kotimaa24 -blogissaan paavin suosiosta (http://www.kotimaa24.fi/paavin-suosio-osoittaa-etta-rasanen-on-syyton/#comments) ja päätyi siihen, että uusi paavi on niin suosittu, koska hän on uskottava. Samalla lailla Jari Sarasvuo on uskottava: sanat ja olemus viestittävät samaa. Monella kirkonmiehellä tilanne on toinen.

Kommenttikeskustelu kyseisissä blogeissa on sekavaa ja sitä on vaikea seurata viestien (epä)järjestyksen vuoksi,  mutta siellä tuli esille myös Anselm Canterburylaisen ajatus: ”Ei niin, että pyrkisin ymmärtämään, jotta uskoisin, vaan uskon, jotta ymmärtäisin. Uskon nimittäin myös, että ilman uskoa minun on mahdotonta ymmärtää.” Mielenkintoinen ajatus.

Vaikea on kirkon tilanne nyt. Parhaiten pärjäävät ne, jotka uskovat yksinkertaisesti ja toimivat uskonsa mukaan lähimmäisten parhaaksi. Sellaisia ihmisiä kunnioitetaan ja arvostetaan enemmän – lukuun ottamatta palstoilla alati riekkuvia riidankylväjiä ja mielensäpahoittajia, jotka tuntuvat suorastaan etsivän syitä ivaan ja tuomitsemiseen ja henkilöön käyvään panetteluun. Mikä saa ilmeisesti hyvänä kristittynä itseään pitävän ihmisen sortumaan niin halpamaiseen menettelyyn?

***

Viimeisimmässä Kotimaa-lehdessä mainostettiin uutta Kotimaa Prota, joka on tarkoitettu sisäpiirille eli työntekijöille ja luottamushenkilöille. Taviksetkin voivat saada siihen tunnukset maksusta. Hm.

Kotimaa esitteli myös uudet kolumnistinsa. Kiinnostavia henkilöitä, joilta voisi odottaa napakoita puheenvuoroja ajankohtaisista aiheista. Kirsti Ellilä on tuttu kirjoistaan ja blogistaan, jota tosin enää en voi lukea, kun minulla ei ole bloggerin tunnuksia. (Niitä taas ei ole, koska ne hankkimalla olisin sitoutunut siihen, että google saa oikeudet kaikkeen, mitä  kirjoitan - ei käy.) Kolumnisti Anna-Reetta Korhonen sanoi edustavansa koulutetun, yhteiskunnallisesti suuntautuneen körtin ajatuksia ympyröissä, joissa ateismi on normi. Miten sanoittaa uskonnollista ajattelua sellaiselle, jolle koko asia ja uskonnollinen kieli on outo. Samanlaisia minäkin arjessani mietin. Odotan jo innolla hänen havaintojaan.  

***

Homoparien avioliitto-oikeuskeskustelu hämmentää kirkkoa edelleen.  Suomen Lähetysseura lähetti homopari Kambodzaan humanitaariseen työhön (ei lähetystyöhön?), josta johtuen Israelissa toimivat muiden Pohjoismaiden lähetysseurat haluavat katkaista yhteistyön SLS:n kanssa. Afrikkalaiset kirkot paheksuvat suomalaisten uutta kantaa. Suomen isot seurakuntayhtymät taas kieltäytyvät avustamasta Inkerin kirkkoa, koska heillä on kielteinen homokanta. Sitä ei huomioida, millainen perinne ja ilmapiiri Venäjällä vallitsee. Homomyönteiselle Inkerin kirkolle ei varmaankaan annettaisi ollenkaan toimintamahdollisuuksia. 

Samaan aikaan kun homoille yritetään Suomessa saada avioliitto-oikeutta, tuhannet heterot välttelevät avioliittoa ja pysyttelevät avoliitossa. (Tämä tuli mieleen taannoisesta lööpistä: "Tero Pitkämäki ja hänen avovaimonsa saavat vauvan".) Miksi homot eivät halua elää avoliitossa ja monet heterot taas eivät halua avioliittoon?

Näiden kysymysten pohtimisesta huolimatta olen samaa mieltä kuin paavi: ei kannattaisi jumittua väittelemään homoasiasta vaan keskittyä olennaisempiin kysymyksiin. Joillakin kirkollisilla keskustelijoilla tuntuu olevan ainoana agendana homo-, naipappeus- ym. kiistakysymykset. Entä jos välillä yritettäisiin etsiä yhteyttä eri tavalla uskoaan tulkitsevien välillä? Miten olisi keskinäisessä rakkaudessa kilpaileminen?

***

Kirkossakin alettu viimein havahtua siihen, josta mutisin jo parikymmentä vuotta sitten: ihmiset eivät todellakaan katso tarvitsevansa kirkkoa mihinkään eikä sen sanoma kosketa heidän elämäänsä millään lailla. Vielä joitakin vuosia sitten kirkossa  hyristiin tyytyväisinä, että suomalaiset ovat jäyhiä mutta uskovat hiljaa itsekseen. Nyt alkaa selvitä kirkon väellekin, että eivät usko. Monet eivät halua olla missään tekemisissä sellaisen laitoksen kanssa, jonka sanoma on heille täysin vieras. Ei ole äidinmaidossa imetty minkäänlaisia kristillisiä vaikutteita. Oikeassa oli se piispa, olikohan Kortekangas, joka jo muutama vuosikymmen sitten sanoi, että nykyinen sukupolvi on viimeinen, jonka puolesta isoäiti rukoilee. Sen jälkeen on hengellisen elämän jatkumo monessa suvussa katkennut.

Rippikoulun suosiota on pidetty kirkon mahtitekijänä eikä ole huomattu, että nämä loistavan rippikoulun käyneet jäsenet eroavat kirkosta vain muutamaa vuotta myöhemmin, koska kokevat sen ihan vieraaksi itselleen. Sen myötä heidän lapsiaan ei kasteta eikä kristillinen kasvatus jatku. Jos ei ole nuorena saanut kristillisiä vaikutteita, on aika todennäköistä, ettei osaa siltä suunnalta hakea apua myöskään myöhemmin, vaikka elämä tuntuisi ahdistavalta ja tarkoituksettomalta ja masennus valtaisi mielen. Julkisuudessa kuten elokuvissa kirkko ja uskovaiset esitetään naurettavina, ja se on muokannut nuorison yleistä mielipidettä vahvasti.  

Olin hämmästynyt myös siitä tiedosta, että säästösyistä rippikoululeirit on nykyisin lyhennetty kuuteen päivään ja iltaohjelmat ym. hupikin lasketaan oppitunneiksi. Eihän siinä ajassa ehdi syntyä kunnollista ryhmääntymistäkään! Omana aikanani – kieltämättä aika kauan sitten -  rippileiri kesti tasan kaksi viikkoa. Silloin tosin ei ollut etukäteistapaamisia ja seurakuntaan tutustumisia, riparian lisäksi oli vain vapaaehtoinen jatkorippis syksymmällä. Muistan itse, kuinka kapinallisensa uskovan kodin lapsena lähdin riparille hyvin ennakkoluuloisena ja jo etukäteen sen opetuksia vastustaen. Oli hämmentävää todeta, ettei ensimmäisellä viikolla oppitunneilla puhuttu Jumalasta lainkaan. Vain hartauksissa oli hengellistä sisältöä. Toisen viikon alkaessa ensimmäinen aihe oli Jumala ja toinen Jeesus, ja siinä vaiheessa olinkin jo hyvin odottavalla kannalla ja kiinnostunut.

***

Mutistavaa riittää niin kirkossa kuin yhteiskunnassa ja maailmassa muutenkin. Ei tunnu valmista tulevan eikä tilanne ainakaan paremmaksi muuttuvan innovaaatioista, visioista, strategioista ja muista yrityksistä huolimatta.