Olen taas ollut isän luona tänä ja edellisenä viikonloppuna. Isä on toipunut yli odotusten - lääkärihän puhui lähinnä kuolemansyyntutkimuksesta ja ruumiinavauksesta. Alkava keuhkokuumekin talttui antibiooteilla, ja nyt isä kykenee jo istumaan pyörätuolissa reilun tunninkin kerrallaan. Muuten hän kyllä on vuodepotilas. Puhetta on palautunut jonkin verran. Oikea puoli kehosta on voimattomampi eikä liikkuminen enää onnistu, mutta jonkinlainen kuntoutus on aloitettu. Syömisessä häntä kannustetaan omatoimisuuteen siten, että isä pitelee lusikkaa ja hoitaja ohjaa sen kyynärpäästä pidellen kohti suuta. Isä syö hyvin, mikä on hyvä merkki.

Isä selvästi tunnistaa meidät, kun vierailemme, ja yrittää välillä sanoa jotakin. Joskus siitä saa selvän, joskus ajatus hiipuu ennen kuin lause on valmis. Tein ja vein katseltavaksi kuva-albumin, jossa on A4-kokoisia kuvia lapsista, lapsenlapsista sekä vanhemmistani. En tiedä, kuinka hyvin isä ne näkee (toinen silmähän on sokea) ja tunnistaako hän kuvista henkilöitä, mutta ainakin on jotakin, mitä voi sormeilla ja katsella. Hoitohenkilökunnalla tosin ei liene aikaa näytellä kuvia, joten niitä katsellaan silloin, kun minä olen paikalla. 

Tulevaisuus mietityttää edelleen, nyt tämänhetkisistä lähtökohdista käsin. Voiko isä vielä joskus asua tehostetun palveluasumisen paikassa? Kuinka kauan äidin ja isän yhteisen paikan jonottaminen kestää? Löytyykö hyvä paikka? (Kollegan isä oli asunut samassa kaupungissa ja joutunut kammottavaan yksityiseen  paikkaan kaupungin maksusitoumuksella. Hoidon taso oli ollut olematon, kun ammattitaidottomat työllistetyt olivat hoitaneet miten sattuu ja asiakkaille oli sattunut kaikenlaista ikävää. Valitusten jälkeen hän oli päässyt loppuelämäkseen parempaan paikkaan - ilmeisesti sellaiseen, joka nyt ollaan lopettamassa, koska laitospaikkoja vähennetään kovalla kädellä. Se on kummallista, koska huonokuntoisia vanhuksia on yhä enemmän, eivätkä kaikki voi asua kotona, jos tarvitsevat enemmän huolenpitoa kuin viisi viiden minuutin  käyntiä vuorokaudessa.)   

Ylen Hoitokoti kuntoon -sarja on tosi hyvä yritys parantaa hoitohenkilökunnan asenteita. Harmi vain, että esimerkiksi vanhempieni kotikaupungissa vain kolme paikkaa on ilmoittautunut mukaan. Sekin hoitokoti, jossa isän tapaturma sattui, olisi kovasti uusien oppien tarpeessa, ettei asukkaita vain säilytettäisi, vaan heidän olonsa tehtäisiin kodikkaammaksi ja virikkeellisemmäksi. Turhautuneet aggressiotkin vähenisivät vamasti.

Iltarukousprojekti hyvän yhteisen hoitopaikan löytymiseksi vanhempien elinaikana siis jatkuu! Samalla voi lisätä toiveen, että molempien kunto säilyisi vielä sellaisena, että he tunnistaisivat toisensa ja eidät muut läheiset ja voisivat elää nykyistä onnellisempia vanhuuden päiviä.