Tänään on pyhäinpäivä. Syksyn synkeydessä vaelletaan sankoin joukoin hautausmaille sytyttämään kynttilöitä omien edesmenneiden rakkaiden haudoille. On vaikuttavaa katsoa liekkimerta, joka laajenee laajenemistaan illan pimetessä.

Pyhäinpäivä on ollut minulle aina sellainen  pyhäpäivä, jolloin olen mielelläni käynyt kirkossa ja illalla hautausmaalla. Viime vuosina se ei kuitenkaan ole aina onnistunut, sillä useimmiten olen juuri tähän aikaan vuodesta sairaana. Niinpä olemme usein sytyttäneet muistokynttilät oman pihan patiolle. Niin nytkin. Näen lämpimät kynttilänliekit ikkunastani. 

Isän kuoleman jälkeen olen entistä enemmän toivonut pääseväni sytyttämään oman kynttiläni isän haudalle. Menenkin sinne  heti, kun se suinkin on mahdollista. Jotenkin isän kuoleman jälkeen olen entistä paremmin ymmärtänyt sekä niitä uskonnollisia perinteitä, joissa esi-isät ovat tärkeitä, että myös ihmisiä, jotka juttelevat edesmenneille rakkailleen. On niin vaikea uskoa ja ymmärtää, että he ovat kokonaan poissa. Tommy Hellsten kirjoitti kesälllä vaimonsa kuoleman jälkeen ymmärtäneensä, että raja tuonpuoleiseen on vain harso.  

Kristillisen uskon mukaan vainajat eivät olekaan kokonaan poissa. He odottavat meitä Jumala luona, joko jonkinlaisessa välitilassa tai - koska aikaa ei ikuisuudessa enää ole - jo perillä Jumalan luona. Ehkä me täältä lähdettyämme olemme samalla hetkellä perillä kuin hekin. Toisaalta tekisi mieli ajatella, että isäkin voisi nähdä minut nyt ja seurata meidän maan päällä elävien vaiheita sieltä jostakin. Se selviää vasta oman kuoleman jälkeen. 

Tässä vaiheessa elämää kuolema tulee lähelle entistä useammin. Edellisen sukupolven ihmisiä on väistynyt jo jonkin aikaa. Monien omien ystävien vanhempien aika tullut viime vuosina täyteen. Yhä useammin lehden kuolinilmoituksissa on myös tuttuja nimiä, omanikäisiäkin ja nuorempia. Ei tiedä kukaan, kauanko aikaa on jäljellä. Yhä useammin tulee mieleen, että pitäisi järjestää asiansa siten, että jälkeen jäävillä olisi helppoa saada tolkku asioistani. Voisin myös säästää vaivaa ja suunnitella omat hautajaiseni valmiiksi. Niin teki eräs ystäväni, joka tiesi kuolevansa pian. Hänen kanssaan keskustelimme siitä, millaisia virsiä hän haluaisi laulettavan ja miten hautajaiskutsun esitettävän. Toki suunnitelmia pitäisi päivittää silloin tällöin, sillä viisikymppisenä kuolleen hautajaiset ja saattoväki ovat erilaisia kuin satavuotiaan.   

No, vaikka tällaisia kirjoitankin, minulla ei todellakaan ole minkäänlaista aavistusta siitä, että olisi lähtö lähellä. Arvelen vain, että sitten kun niin on, on monenlaista muutakin mietittävää tai ei enää kykene toiveitaan ilmaisemaan, joten kannattaa tehdä asiat selviksi niin kauan kuin on voimissaan. 

Äidin suvussa on ollut tapana, että sukulaiset luovat haudan umpeen. Se johtuu siitä, että pieni hautausmaa on kaukana korvessa. Meidät nuoremmat haudataan johonkin muualle, joten se perinne ei jatku. Sen sijaan on hyvä, että nykyisinkin voi käydä hyvästelemässä vainajan ennen siunaustilaisuutta. Se on kaunis tapa ja tekee lopullisesti selväksi sen, että hautaan lasketaan vain ihmisen kuori. 

Kohta alkaa radiossa kirkkomusiikin ja hengellisen musiikin puhelintoivekonsertti. Tämä ilta on siihen varsin sopiva. Monet muistelevat haikeina edesmenneitä läheisiään tai haluavat hiljentyä hyvän musiikin ääressä. Aamulla kuulin jo radiosta Arvo Pärtin meditatiivista musiikkia. Toivottavasti sitäkin kuullaan lisää.  Messiaën sopisi myös tämän ilan tunnelmaani.