Olen vastikään lukenut kaksi suosittelemisen arvoista kirjaa, joiden kummankin kerronnan kieli ansaitsee erityismaininnan.

 

Viivi Luik kertoo kirjasssaan Varjoteatteri elämänikäisestä unelmastaan päästä Roomaan ja sen toteutumisesta. Kyse ei ole vain toiveesta päästä matkustamaan Italian pääkaupunkiin vaan jostakin paljon suuremmasta. Samalla Luik tulee kertoneeksi Viron itsenäistymisen ajoista - olihan hänen puolisonsa Viron Italian-suurlähttiläänä - sekä ulkovirolaisten ajatuksista ja elämänkohtaloista.  Luikin tekstissä aikakaudet ja ihmiset limittyvät toistensa kanssa. Kieli on runollisen kaunista ja omintakeista.

 

Toisen kirjan aihe on karu ja surullinen. Aki Ollikainen kuvaa suomalaisten ankeata talvea 1867-68 kirjassaan Nälkävuosi. Peräkkäiset katovuodet ovat suisseet varsinkin syrjäseutujen ihmiset käsittämättömään puutteeseen. Kerjäläislaumat kulkevat parempaa tulevaisuutta etsien, kunnes nälkä, uupumus ja sairaudet surmaavat heidät. Kirja kertoo erinomaisen sujuvalla ja kauniilla kielellä yhden perheen tarinan. Isä Juhana on nääntymässä nälkään.  Äiti Marja ottaa lapset Mataleenan ja Juhon mukaansa ja lähtee kulkemaan. Mielessä kangastelee kaukainen Pietari, jossa ehkä olisi syötävää. Samaan aikaan helsinkiläinen senaattori lähipiireineen miettii, mitä katastrofaalisessa tilanteessa olisi järkevää tehdä.

 

Olisi kiinnostava kuulla kommentteja niiltä lukijoilta, jotka ovat itse lukeneet kirjoista jommankumman tai molemmat.