Juhannus oli mahtava. Suomen suvi parhaimmillaan, ja kerrankin lämmintä ja poutaa.

Runoilijat ovat yrittäneet sanoittaa luonnon ihanuutta, mutta kun itse yritin löytää juuri oikeat sanat, totesin, että elämys oli yksinkertaisesti sanoinkuvaamaton. Niinpä laitan vain proosallisesti muistiin muutamia sydänkesän aistimuksia suomalaisella maaseudulla:

Nukkumaan ei ehtinyt ennen kuin aurinko laski ja saman tien nousi uudestaan! Ilta- ja aamurusko sekoittuivat koillisen taivaalla järven takana. Hetkeäkään ei ollut ihan pimeää. Tuli valvottua juuri oikea juhannusyö ja seuraava, joten kalenterin mukaisena juhannusyönä sitten nukutti hiukan enemmän. 

Aamulla kun uni haihtui, ensimmäinen kuulemani ääni oli kuovin varoitus poikasilleen. Ensimmäisenä aamuna kuovi myös seisoi suoraan edessän, kun herättyäni avasin aitan oven. Molemmat hätkähdimme. Sitten herra Kuovi ohjeisti poikasensa poistumaan ripeästi annettuun suuntaan. Lopuksi se lennähti itse perään. Kuui-kuui.

Astuessani ulkoilmaan hämmästyin sitä surinaa ja pörinää, mikä kaikkialta kuului. Ahkerat hyönteiset pölyttivät innoissaan kukkasia. Suloinen ääni. Ja seuraava aistihavainto oli huumaava kesän tuoksu, nuuuuuh! 

Kaikkein parasta oli lämpö! Yölläkin tarkeni hiippailla pihalla pyjamassa, kun edellisellä mökkireissulla piti pukea monta kerrosta vaatteita ylle mennäkseen pihan perille. Lämmityslaitteenkin saattoi kytkeä pois päältä eikä yhtään palellut yöllä. Ja mikä olikaan mukavampaa kuin pulahtaa aamu-uinnille! Laituri oli lämmin ja aurinkoinen, eikä vesikään ollut ehtinyt vielä jäähtyä uudelleen vaan oli arviolta 18-asteista. (Sunnuntain pohjoistuuli sitä taas alkoi kylmentää kuten kävi myös pari viikkoa aikaisemmin.)

Juhannuksena oli ilo tavata sukulaisia ja herkutella grillin äärellä. Saunominen kuului tietysti myös ohjelmaan. Olin juuri pessyt saunan, joten tuntui suorastaan juhlavalta nauttia työn tuloksista ja makoisista löylyistä. Kokkoa emme tehneet eikä järven rannalla yhtään muutakaan kokkoa näkynyt, paitsi että vastarannalta niemen takaa nousi hetkellisesti aika paljon savua, joten ehkä siellä jollakin oli oma nopea kokko.

Kuovien lisäksi kuulimme peipposten visertelevän edelleen innokkaasti. Töyhtöhyyppäpariskunta kohosi ilmaan läheiseltä pellolta joka kerta kun menimme siitä ohi. Joutsenperhe lipui arvokkasti ohitseni juuri kun käyskentelin laiturilla . Pajulinnun surumielinen sävelmä kaikui pensastossa silloin tällöin. Lokinpesä korkean kannon päässä oli tyhjentynyt ja lokki poikasineen varmaankin liittynyt läheisellä luodolla majailevaan lokkiyhdyskuntaan. Sieltä silloin tällöin käydään aamuöisin juhlimassa meidän laiturilla. Kai ne virnistelevät sitten kauempana, kun saavun harjan kanssa sutimaan niiden jälkiä pois - viikkosiivooja taas paikalla!

Eräs ihana kesäinen ääni, joka valitettavan harvoin enää kuuluu, ovat  kirkonkellot, joiden sointi kiirii järveä pitkin joinakin pyhäpäivinä. Kun olin lapsi, ne soivat joka sunnuntai, mutta nyt vain pari kertaa kesässä. Juhannuksena saimme sen kuulla, vaikka emme sitten niiden kutsua noudattaneetkaan. (Ei tullut edes mieleen, kun jp on siellä nykyisin niin harvoin.)  

Yksi ikävä luontohavainto on vielä tähän lisättävä: iiiiiiiiiiii! Saunan kuistilla, jossa tavallisesti istuskelemme saunan jälkeen pitkään ja katselemme järvelle, oli nyt mahdotonta viipyä hetkistä pitempään. Hyttysiä oli ihan valtavasti! En muista, milloin niitä olisi ollut yhtä paljon. Hyttyssavut, joilla yleensä pärjätään mainiosti, eivät vaikuttaneet ollenkaan, ei myöskään tämän vuoden hittiniksi tuuletin + sukkahousut. Yllättäen näin myös muutamia paarmoja, jotka normaalisti tulevat vasta loppukesällä. 

Mökillä on mukavinta silloin, kun on kaunis ja lämmin sää, kun sisätilat ovat niin olemattomat. Viime kesänä eivät meidän mökkivuorot osuneet lämpimään säähän koskaan, mutta nyt vaikuttaa lupaavalta. Paluu kaupunkiin venähti  aamuyölle, kun emme raaskineet aikaisemmin lähteä. Nyt jo odotan, milloin taas pääsemme takaisin rakkaalle mökille...