Heräsin liian lyhyen yöunen jälkeen, kun aurinko nousi ja tuli liian kirkasta. Pimennysverhomme ei pimennä, ja tämä ongelma häiritsee puolet vuodesta. Nyt ei kuitenkaan enää harmita, sillä tulin istahtaneeksi tähän koneen ääreen ja katsoneeksi ulos ikkunasta. Mitä näinkään? Kaksi isoa rusakkoa popsimassa omenapuusta leikattuja oksia. Niistä on riittänyt rusiksille iloa jo viikon verran, ja oksat ovat jo aika lailla kaluttuja. Nyt paikalla oli kuitenkin siis yhtä aikaa kaksi isoa, harmaata rusakkoa. Yleensä ne liikkuvat yksin. Olivat ihan sovussa vieri vieressä. Reilun vartin tarkkailtuani tapahtui häiriö: kolmas rusakko, pienempi, osui paikalle. Se ajettiin nopeasti pois. Toiset jatkoivat ateriointia.  Sittemmin toinen isokin poistui, ja jäljelle jäi puputtamaan vain yksi. 

Samaan aikaan autokatoksen katolla hyppeli myös mustarastaspariskunta. Toivottavasti ne keksivät hyvän paikan pesälleen, ettei orava (joka asuu kattomme alla kylppärin yläpuolella) poikasineen pistele linnunpoikasia suuhunsa heti niiden kuoriuduttua, niin kuin joskus on käynyt, kun pesä oli avoimella terassin kaiteella. Autokatoksen hyllyllä kukkaruukussa pesä sai olla rauhassa, mutta luonnon helmassa olisi varmasti turvallisempaa kuin ihmisten ilmoilla.

Sinitiaisia pyrähtelee myös pihassa vähän väliä. Niillä on varmaan jo pesä jossakin pöntöistämme. 

Maa on vielä harmahtava, mutta varmaan muutaman pivän kuluttua alkaa jo vihertää, sillä sää on muuttumassa lämpimämmäksi ja yöpakkaset loppumassa. Nyt taitaa olla vähän kuuraa maassa.

Aamuhetki kullan kallis, opetettiin minulle pienestä pitäen. Vanhemmat nousivat viiden kuuden aikaan ylös mökillä kesäaamuinakin, ja perustelu oli se, että aamu on niin ihana, ettei sitä malta jättää katsomatta. Tottahan se on: auringonnousu, lintujen aamukonsertti, järven välke - ei voisi päivä paremmin alkaa. (Kaupungissa kolme rusakkoa omenapuun alla ajaa saman asian.)