Viivi Luik on v. 1946 syntynyt virolainen kirjailija, jonka Seitsemäs rauhan kevät –teos on klassikon asemaan noussut kuvaus Neuvosto-Viron alkuajoista. Se ilmestyi vuonna 1985 Viron ollessa edelleen Neuvostoliiton vallan alla ja suomennettiin jo 1986.

 

Kirja kuvaa pienen neli-viisivuotiaan tytön silmin elämää kotitalossa Viron maaseudulla vuonna 1950. Perheeseen kuuluvat äiti ja isoäiti, eno sekä harvoin työkomennuksilta kotiin pääsevä isä.  Tyttö katselee ja kuuntelee tapahtumia ympärillään ja yrittää ymmärtää, mistä on kysymys. Lapsen maailman maagisuus ja pelot tulevat hyvin esiin samoin kuin lapsen itsekeskeisyys. Hän määräilee ja manipuloi äitiään, isoäitiään ja muita lapsia. Välillä hän kiljuu ja itkee, välillä rallattelee ulkoa osaamiaan runoja. Hän on ylpeä lukutaidostaan ja lukee mielellään.  Hän on utelias ja tiedonhaluinen. Lapsen kokemusmaailman läpi käy vaivihkaa ilmi, että metsissä piileskelee miehiä, joista ei olla tietävinään, kolhooseja perustetaan ja niihin on annettava eläimiä, lasten runoissa ylistetään Stalinia, aikuiset ovat asioista huolissaan ja peloissaan. On ollut elämä ennen, ja nyt on toisenlaista.

 

Lapsuuden muistikuvat ovat yleensä hyvin hajanaisia ja katkelmallisia tuokiokuvia sieltä täältä.  Olisi kiinnostava tietää, kuinka tarkasti kuvaus vastaa kirjailijan omia kokemuksia, kuinka paljon on puhtaasti kaunokirjallista fiktiota. Saattaa olla, että Luik on niitä ihmisiä, joilla on hyvin vahvoja visuaalisia muistikuvia. Samantapaisia tarkkoja kuvauksia lapsen havainnoista on tehnyt suomalainen kirjailija ja kuvataitelija Hannu Väisänen. Mietin myös, oliko tuohon aikaan tavallista, että lapset osasivat paljon runoja ulkoa, vai oliko se tyypillistä nimenomaan tulevalle kirjailijalle.

 

Minusta lapsuuskuvaukset eivät yleensä ottaen ole kovin kiinnostavia. Jouduin aluksi vähän taistelemaan jaksaakseni lukea eteenpäin. Tuli mieleen oman lapsuuden pitkästyneisyys kirjojen luontokuvausten kohdalla, jotka yleensä hyppäsinkin yli. Luikin kieli on ihailtavan rikasta ja monipuolista, ja hiukan harmittikin, kun en jaksanut keskittyä tarpeeksi hyvin sen hienouksiin. Puolivälissä tarina alkoi kuitenkin kulkea ja lukeminen eteni joutuisammin. Käännös on ilmeisesti todella hyvä, kun kuvaukset tuntuvat niin ilmeikkäiltä.   

 

En tunne Neuvosto-Viroa ja sen historiaa juurikaan lukuun ottamatta Sofi Oksasen kirjoja. Jotenkin mielikuvani siitä ajasta on kovin harmaa ja ankea. Ainoa omakohtainen kokemukseni on opintomatka Tallinnaan vuonna 1981 sekä opiskeluuni kuulunut viron alkeiskurssi 1979.

 

Olen tyytyväinen siitä, että tulin lukeneeksi kirjan. Se herätti muistoja omastakin lapsuudesta, varsinkin siitä, mitä vilkas mielikuvitus saattoi kehittää ja miltä tuntui pelätä milloin mitäkin. Pelottaviin paikkoihin piti myös hankkiutua varta vasten. Lapsi elää fantasian maailmassa ja todellisuudessa samaan aikaan. Tapahtumat ja kokemukset saavat outoja merkityksiä. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, etteikö tarina olisi välillä pitkästyttänyt. Naapurimaan historiaa ja kirjallisuutta tekee kuitenkin mieli tuntea edes vähän. Kiinnostaa kovasti lukea myös Viivi Luikin vastikään suomennettu teos Varjoteatteri, joka kuvaa hänen myöhempiä vaiheitaan.