Sain juuri luettua loppuun emerituspiispamme Eero Huovisen kirjan Lähdön aika (WSOY 2011), jonka sain joululahjaksi. Siinä piispa pitää päiväkirjaa viimeisen virkavuotensa ajan ja kuvailee tapahtumia, henkilöitä ja ajatuksiaan. Kirja alkaa eläköitymispäätöksestä, josta eivät Rouvan ja työnohjaajan lisäksi muut aluksi tiedä. Lopussa piispa pitää lähtösaarnan ja luovuttaa viran tunnukset tuomiokirkossa seuraajaa varten.

 

Pidin kirjasta kovasti. Oli kiinnostavaa lukea niistä moninaisista tehtävistä, joita piispalla on, mutta myös tutustua lähemmin Huovisen persoonaan. Olen pitänyt aiemmistakin hänen kirjoistaan ja hänen tyylistään kirjoittaa ja puhua. Mukaan oli kirjattu piispan pohdintoja hänen valmistautuessaan erilaisiin puhe- tai esitelmätilanteisiin, ja erityisen paljon pidinkin juuri mukaan otetuista puheista ja opetuksista.  

 

Kirjassa arvioidaan myös lukuisia henkilöitä, joita piispa on vuoden aikana tavannut tai jotka ovat tulleet hänelle mieleen syystä tai toisesta. Siitä hän on myös saanut kritiikkiä. Useimmat luonnehdinnat ovat kehuvia tai myönteisiä, jotkut hillityn kriittisiä. Kirjaa lukiessani ihmettelin aluksi, minkä vuoksi henkilöesittelyt olivat joitakin kriitikkoja niin ärsyttäneet. Loppupuolella nimien määrä vain lisääntyi, ja se alkoi minustakin tuntua liialliselta, erityisesti oopperajuhlien vastaantulijoiden luettelon kohdalla. Nimihakemisto kirjan lopussa käsitti reilut 10 sivua.

 

Piispa Huovisella on paljon ekumeenisia yhteyksiä eri suuntiin, erityisesti katoliseen maailmaan. Entisenä yliopistomiehenä myös akateeminen maailma ja tieteellinen ajattelu ovat hänelle läheisiä. Suhteet maan valtaeliittiin ovat olleet kunnossa ja piispa on ollut arvostettu ja saanut myös paljon julkisuutta.   

 

Piispan monet verkostot ja poikakerhotyyppiset retket olivat kiinnostavia – ymmärrän niiden tarpeen julkisessa tehtävässä. Muutamat suorasanaiset luottoystävät ovat myös todella arvokkaita, varsinkin kun virkatehtävissä piispa saa varmasti aina erityiskohtelun. Hirviporukka ja panssarivaunun ajaminen saivat piispan poikamaisen innostuksen valtaan. Liikuttavimpia kuvauksia olivat kohtaamiset lastenlasten kanssa, ystävien saatteleminen kuolinvuoteella sekä lopun jäähyväiset virkauralle.

 

Huovisen teksti haastoi monessa kohtaa omaan pohdiskeluun – oli pakko naputella omia kommentteja omaan päiväkirjaan. Hyvän kirjan merkki! Totesin myös, miten seurakunnallinen todellisuus näyttäytyy hyvin toisenlaisena näin maallikon silmissä kuin kirkollisen hierarkian huipulta katsoen. Taviksen ei ole helppo päästä seurakuntaan mukaan, ainakaan uutena rivijäsenenä.

 

Pidin myös kannen ulkoasusta – todella tyylikäs.