Aloitin Thomas Mertonin Hiljainen elämä -nimisen päiväkirjan lukemisen heinäkuussa 2008. Luin sitä pääasiassa iltaisin nukkumaan käydessä. Tällä viikolla sain sen viimein luetuksi loppuun - urakoin viimeiset sivut päiväsaikaan.

Merton oli kirjailija ja munkki, joka päiväkirjoissaan pohdiskelee yhtä sun toista niin kuin päiväkirjoissa on tapana, mm. kutsumustaan, tekemisiään, uskoaan, ajatuksiaan, rakastumistaankin. Hän kuului trappistiyhteisöön, jossa puhuminen on rajoitettua ja työnteko ja rukous vuorottelevat. Viimeiset elinvuotensa hän asui erakkomajassa luostarin alueella. Hän eli vuosina 1915 - 1968.

Luulin kirjaa hyvinkin kiinnostavaksi sen aloittaessani. Kävi kuitenkin niin, että kirja osoittautui ainoastaan erinomaiseksi unilääkkeeksi: nukahdin aina lähes heti sitä lukiessani. Niinpä lukeminen kesti vuosia. Päiväkirjoissa ihminen yleensä pohtii avoimesti elämäänsä, varsinkin ikäviä ja raskaita asioita, joista ei voi puhua kenellekään. Olen itsekin miettinyt, että päiväkirjojani lukemalla minusta saisi kyllä todella synkän kuvan. Mertonista ei tule synkkä vaikutelma, mutta se ihmetyttää, että hän elää "hiljaisuudessa" mutta pälättää kaiken aikaa kirjoissaaan ja päiväkirjoissaan, sillä kirjoittassaanhan hän käy jatkuvaa keskustelua itsensä tai lukijoiden kanssa. Se ei ilmeisesti ole trappisteiltakaan kiellettyä. Erakkomajan erakkouskin on vähän niin ja näin - hän tapaa ihmisiä, käy lähikaupungissa ja luostarissa jne.  

Sinänsä Mertonin pohdinnat kuulostavat aika tutuilta. Samantyyppisiä kaikki ihmiset varmaan ajoittain käyvät: missä on minun paikkani nyt, mikä on minun syvin tehtäväni, pitäisikö minun muuttaa täältä muualle, rakastaako kukaan minua. Mertonin eteen tuli vielä rakastuminenkin, jolloin hän joutui kamppailemaan munkinlupauksensa kanssa. Kutsumus voitti ja maallinen rakkaus sai jäädä. Lopussa hän lähti matkalle itään tutustumaan zen-mietiskelyyn ja tapaamaan Dalai-lamaa ja muita uskonnollisia johtajia. Sillä matkalla hän myös tapaturmaisesti kuoli.

En tiedä, kannattiko tämän päiväkirjan lukeminen. Jotkut ovat siitä kovastikin pitäneet, mutta minä en kyllä innostunut. Suosittelisin sitä oikeastaan vain unilääkkeeksi. Tylsä kirja on erinomainen johdatus uneen. Liian kiinnostava stimuloi ajatuksia ja pitää hereillä.

Päiväkirjat voivat toki olla kiinnostaviakin. Ehkä tämäkin voi Mertonin muuta tuotantoa lukeneelle avata uusia näköaloja hänen ajatusmaailmaansa.