Pyhäinpäivän tienoilla tulee mietittyä kuolemaa tavallista enemmän. Se johtuu siitä, että aihepiiri on esillä julkisuudessa tavallista enemmän. Sanotaan myös, että pyhäinpäivänä tämän elämän ja tuonpuoleisen raja ohenee. Tänä vuonna olen lukenut japanilaisesta kuolemansiivoojasta, joka tulee yksin kuolleen kotiin hävittämään tavarat, vanhemmasta, joka on menetttänyt lapsensa väkivallanteon seurauksena, toisesta vanhemmasta, jonka lapsi eli vain hetken ja siitä, miten suomalaiset nykyisin suhtautuvat kuolemaan. 

Aika erikoiselta tuntuu se ajatus, ettei lapsia otettaisi mukaan hautajaisiin. Lapset ovat hyvin kiinnostuneita aiheesta, ja hautajaisten jälkeen syntyy hyviä keskusteluja elämän rajallisuudesta. Ensimmäiset hautajaiset, jotka itse muistan, olivat ukkini hautajaiset, kun olin 8-vuotias. Lauloimme veljeni kanssa kirkon urkuparvelta laulun Täällä Pohjantähden alla, isä säesti uruilla. Samassa kirkossa olen sittemmin ollut kolmissa muissakin hautajaisissa, ja parin viikon kuluttua ovat seuraavat. (Toki siellä olen ollut myös ainakin kahdessa konfirmaatiojuhlassa ja neljissä häissä.) Kävin myös murrosikäisenä mummin ja äidin kanssa katsomassa kuollutta enoani, kun hänet oli laitettu arkkuun. Eräissä hautajaisissa me hautajaisvieraat kävimme ensin jättämässä vainajalle jäähyväiset avoimen arkun äärellä, ja siunaus alkoi vasta sen jälkeen. Muistaakseni koko tilaisuus pidettiin vainajan kodin pihalla. Äidin puolen isovanhempien hautajaisissa ajettiin siunaustilaisuuden jälkeen kulkueena hautausmaalle kymmenien kilometrien päähän, jossa virren veisaamisen jälkeen luotiin yhdessä hauta umpeen. Minusta tuntuu hyvältä, että lapset ovat vanhempiensa mukana myös surujuhlissa. Yhdessä muistellaan, kaivataan ja itketään. Tavataan sukulaisia ja saadaan koko elämän kestäviä muistoja.

Pari päivää sitten tuli jostakin syystä mieleeni eräs mies, johon tutustuin nuorena herättäjäjuhlabussissa. Hän oli isäni opiskelututtu vuosikymmenten takaa. Mietin, vieläkö hän on elossa. Vastauksen sain tänä aamuna lukiessani Sana-lehteä. Siinä poika muistelee vastikään kuollutta isäänsä. Miehellä oli tapana kysyä minulta törmätessämme herättäjäjuhlilla: ”Oletko sinä se, keneksi minä sinua luulen?” Ja minä vastasin aina myöntävästi. Sitten päivitettiin kuulumiset. Jutussa poika kertoi lämmöllä isästä ja tämän osoittamasta rakkaudesta. Juttu toi mieleeni monia omaan isääni liittyviä muistoja.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on tietenkin muistoja kuolemista ja hautajaisista. Nyt olen ennättänyt olla joidenkin omien ystävien hautajaisissa, ja suvun vanhimmat ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet tuonpuoleiseen, ensin isovanhempien sukupolvi ja nyt jo vanhempien. Kohta on meidän vuoromme. Siihen on hyvä valmistautua niin kauan kuin kykenee. Testamentin olen tehnyt ja kertonut, että haluan arkkuhautauksen, mutta olisi paljon muutakin, mitä kannattaisi järjestää kuntoon. Hoitotahtoani pitäisi vähän päivittää. Turhista tavaroista ja varsinkin laajoista arkistoistani pitäisi luopua. Pitäisi myös päättää, mihin toivon päiväkirjojeni ja muiden henkilökohtaisten tavaroideni joutuvan - polttouuniin vai jonkun riesaksi... Papereitakin on todella paljon verrattuna vaikkapa isotätiini, jonka jälkeen jääneet tärkeät paperit tulivat minulle säilytykseen hänen kuolemansa jälkeen: muutamia valokuvia sekä koulu- ja työtodistukset. Kukahan nuoremmista ottaisi suvun aarteet säilytettäväkseen?

Toivoisin osaavani käyttää elämäni niin, että sen lähestyessä loppuaan voisin olla kiitollinen ja tyytyväinen. Jotkut asiat eivät ole menneet niin kuin olisin toivoinut, mutta suurimpaan osaan asioista olen itse voinut vaikuttaa - vähintäänkin siihen, millä asenteella asioihin suhtaudun. Ehkä elämä on myös opettanut, niin että tänään osaa suhtautua asioihin paremmin kuin nuorempana. Vastikään edesmennyt sukulaiseni kertoi kesällä, että kaikki asiat on selvitetty ja hän on valmis lähtemään sitten kun Luoja hyväksi näkee. Paranemisesta ei ollut toivoa, mutta hän oli kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä, joka vielä oli edessä. Sellainen lähtö tuntuisi hyvältä ja armolliselta.

Kuoleman edessä on pakko pysähtyä. Ihminen, joka juuri oli tässä, elävänä ja läsnäolevana, ei ole enää täällä. Mihin hän meni? Missä hän on nyt? Jäljelle jäi vain kuori, jossa ei ole enää elämää. Näkeekö hän meidät nyt? Tietääkö hän, että ajattelemme häntä? Vieläkö saamme nähdä ajan rajan tuolla puolen? Vastauksia joudumme odottamaan, kunnes itse olemme rajan takana.

”Sinne toivon siivillä jo sydän pieni lennä.

Siellä kun on kotomaani, sinne tahdon mennä.”