Joulunpyhät menevät aina yhtä nopeasti, olipa paljon tekemistä tai ei. On ihanaa viettää joulua hyvän ruuan äärellä ilman että itse tarvitsee laittaa tikkua ristiin asian eteen. Silti ihmetyttää, miten aika tuntuu näinkin kiitävän ällistyttävän nopeasti.

Mukanani on lehtipino viime viikkojen lukemattomia lehtiä. Hesarien rippeet luin junassa ja automatkalla. Jouluaattoiltana olin edennyt 12.12. ilmestyneisiin Kotimaahan ja Sanaan. Eilisen aikaan sain luettua em. lehtien joulunumerot sekä Kotiliden, Tulkoon joulu -lehden ja osan Eevaa. Tänään on jäljellä enää Hesarin joulukuun kuukausiliite sekä pino Vartijoita, joita aion selailla ja lukea mielenkiintoisimmat kirjoitukset. Mukana olevista kirjoista olen aloitellut Eero Huovisen Enkeli taivaan -kirjaa sekä Antti Nylénin Tunnustuskirjaa. Kumpikaan ei välittömästi tempaissut mukaansa vaan sai liian usein  kurottautumaan suklaakonvehtirasian puoleen. Tänään aionkin aloittaa joululahjaksi saamani, toivomani Taivaslaulun, joka toivottavasti vie mukanaa uuteen maailmaan. Lisäksi olisi mukana neljä muuta vaihtoehtoa: Kari Hotakaisen Luonnon laki, Chimanda Ngozi Adichien Huominen on liian kaukana, Paul Austerin Talvipäiväkirja sekä sarjakuvakirja nimeltä Kongo - kaksi viimemainittua myös juuri lahjaksi saatuja. 

Hiihtäminen on edelleen vain haaveena. Armaani on sivakoinut reippaasti jo kahtena päivänä, mutta minua ei vesikeli houkuta. Ehkä huomenna... Täällä pohjoisessakin nimittäin satelee nyt vettä ja taivas on paksussa pilvessä. Kunnon pakkasia on luvassa vasta uudeksivuodeksi, jolloin me olemme jo poissa täältä.  Lumet ovat karisseet puiden oksilta ja hanget hupenevat. Eilen tekemämme lumilyhty palaa edelleen, mutta pallot ovat pienentyneet ja koko lyhty on yön aikana vajonnut syvemmälle. Revotulista näimme vain pienen häivähdyksen eilen, kun pilvien väliin jäi pikkuinen aukko. Iltayöstä näkyi tähtinen taivas, mutta silloin ei osunut olemaan revontulia. Kaikkea ei voi saada... 

Täällä on ihanan rauhallista. Äskeisen kävelyretkeni aikana en nähnyt kuin kaksi muuta ihmistä ja koiran, jota ensimmäinen kaukaa näkemäni hahmo talutti. Jos menisi kylälle päin, saattaisi nähdä pari autoa liikkeellä. Eniten väkeä täällä on tähän asti nähty hautausmaalla jouluaattona sekä joulukirkossa eilisaamuna. Sinnekin olisi mahtunut toinen mokoma lisää. Välimatkat ovat pitkät ja jouluna pysytellään rauhassa kotosalla, niin kuin hyvä onkin. Jos kaipaisi säpinää, pitäisi mennä Saariselälle tai muihin turistirysiin, joissa joulumeno ei varmaan muista viikonlopuista paljon eroa. Tämä joulu vastaa kyllä minun toiveitani lähes täydellisesti. Jos jotakin voisi lisätä, niin toki haluaisin kaikki läheiseni ympärilleni. Se vain ei käytännön syistä onnistu täällä eikä muuallakaan.

Nyt on tapaninpäivä. Stefanos ja hänen kohtalonsa ei tunnu mitenkään istuvan joulunaikaan sen paremmin kuin Johannes Kastajan mestaus juhannukseen. Mieluummin ajattelen tapaniajeluja ja kulkusten kilinää. Moottorikelkkasafari, jonne ulkomaalaiset joulunviettäjät näyttivät täältä sankoin joukoin lähtevän, ei myöskään viehättäisi vähääkään. Pörinä pilaa luonnonrauhan ja ajourat lumisen näkymän. Poronpulkassa tai huskyjen vetämässä reessä saattaisin lähteä matkaan, jos kovasti tekisi mieli. Mahdetaanko tietää tarkasti, että Stefanos olisi kuollut juuri joulukuun 26. päivä, vai miksi häntä pitää muistaa joulunpyhinä? Ylihuomiset viattomat lapset kuuluvat jouluun ajatuksellisesti paljon olennaisemmin.         

Oma tapaninpäivämuistoni liittyy ukkiini, joka lupasi viimeisenä kesänään, että hän vie minut tapaninajelulle hevosella ja reellä. Kuvittelin sitä jo etukäteen. Ukki kuitenkin kuoli joulukuun puolivälissä ja rekiajelu jäi haaveeksi vuosikymmeniksi, kunnes muutama vuosi sitten pääsin tapanina oikealle hevosajelulle kireässä pakkassäässä ja kulkusten kilkattaessa jouluisasti. Kierros oli lyhyt, mutta se ilahdutti kovin.  

Kohta sininen hämärä muuttuu täällä taas pimeydeksi. Tunnelmallista ja mukavaa.