Vietin viikonloppuna useita tunteja perunamaalla. Viikkokausia jatkuneet sateet olivat pehmittäneet savimaapellon mutaiseksi, ja perunannostio osoittautui aika työlääksi: joka pottu oli hangattava käsin esiin märästä multapaakusta. Tottumattomalla kuokkakin lipesi silloin tällöin perunaan tehden reiän tai loven. Silti homma oli mukavaa ja mielekästä: jokainen tuleva lounasperunani oli siis itse löydetty maan povesta ja hellästi puhdistettu ja talletettu. Ei se perunamaa mikään suurensuuri ollut, mutta perunannostoon meni kahdestaan tehdenkin kuitenkin puoli päivää. Ruttokin oli iskenyt, emmekä olleet olleet paikalla multaamassa tai varsia katkomassa. Silti saimme kiitollisina satoa. Ensi vuonna osaamme paremmin ja ehkä jopa istutamme enemmän. Tänä kesänä puolet (meidän ikiomat) istutettiin toukokuussa, loput (isän joka ei jaksanutkaan itse enää osallistua mutta jonka vuosikymmenten intohimo puutarhaviljely on ollut) kesäkuun puolivälissä. Lopputuloksena oli, että aiemmin istutetut olivat kooltaan suurempia. Lajikkeet menivät iloisesti sekaisin. Ehkä Van Goghia ensimmäisessä erässä ja Timoa toisessa. Tai sitten ei.  

Jos olisinkin ollut etsimässä kastematoja, olisin voinut myös olla tulokseen tyytyväinen. Perunamaahan oli täynnä noita hiljaisia puurtajia, jotka pitävät maan kuohkeana! Kiittelin niitä kyllä, mutta pelkään, ettei tikapuuhermosto kyennyt ihan ottamaan viestiäni vastaan.

Yllättäen löytyi muös kaksi musta-aroniapensasta, joista kukaan ei ollut vielä poiminut marjoja. No minäpä päätin ryhtyä toimeen. En ole ikinä edes maistanut aronioita, mutta nyt on hyvä tilaisuus kokeilla, mitä niistä saa aikaan. Vaan kuinkas kävikään? Lähes saman tien, tartuttuani määrätietoisesti marjaterttuun, sieltä iskikin vastahyökkäys, AUTS! Ampiainen oli ollut lounaalla, ärsyyntyi keskeytyksestä ja tökkäsi pistimensä keskisormeeni. Johan tuntui. Toimin vaistonvaraisesti: puristin pistoskohtaa, josta alkoi tulla verta, ja irrotin sitten kynsilläni piikin. Järkytyksestä toivuttuani etsin netistä (kiitos, uusi puhelin ja nettiyhteys!) ensiapuohjeet. Nyt tiedän, mitä olisi pitänyt tehdä: ei olisi saanut puristaa vaan olisi pitänyt vetää ensin piikki pois ja sen jälkeen laittaa pistoskohtaan hiukan kostutettu sokeripala, joka olisi imenyt myrkyn pois. Nyt puristamalla rikoin ylimääräisen myrkkykapselin ja pahensin oireita. No, ei se mitään. Otin saman tien Ampikyy-tabletit, jotka minulla on aina mukana, ja reaktio vaimeni tunnissa. Laitoin sitten myös sokeripalan ja sen jälkeen myös kylmän kääreen (eli huljuttelin järvivedessä), kuten ohjeissa neuvottiin. Onneksi en ole allerginen ampiaisenpistoille - ainakaan vielä. Tämä oli jo toinen pistos tänä kesänä ja koko elämässäni, joten pikkuhiljaa voi allergiakin kehittyä muutenkin allergiseen kroppaan. Äitini on jo hengenvaarallisesti allerginen ampiaisenpistoille.  - Myöhemmin keräsin loput musta-aroniat ja katsoin huolellisesti marjoja ennen niihin tarttumista. Löysin vain yhden perhosen marjaa imemästä.

Oma kaupunkipihamme on myös opettanut tätä kesänä paljon uutta. Laitoimme tännekin pikkuisen kasvimaan. Perunaa emme ole vielä nostaneet (leikkasin varret äsken), mutta varret kasvaa hujahtivat yli metrin korkuisiksi. Lisäksi istutimme kesäkurpitsaa (siemenestä), minitomaatteja ja avomaankurkkuja ja basilikaa taimina sekä koristukseksi auringonkukkia takareunalle. Tomaatit ja kurkut olisivat tarvinneet kunnon kehikot, mutta niiden väsäämiseen ei tainnut olla aikaa. Kesäkurpitsansiemenet kylvin vähän liian myöhään, joten vasta neljä kurpitsaa on poimittu. Niistä kaksi kasvoi jättimäisiksi ennen kuin huomasin ne. Kukkia on vieläkin monta, mutta en tiedä, ehtivätkö ne tuottaa satoa. Todella mehukkaita olivat isotkin! Auringonkukat helottavat parastaikaa parhaimmillaan. Niiden piti olla melko matalia, mutta yksi on kasvanut todella korkeaksi. Uusi multa taitaa olla todella tehoisaa.

Pihalla kasvaa isoissa ruukuissa myös pelargonioita, joista Armaani pitää kovasti. Osaa hän hoiteli sisällä koko talven siirrellen paikasta toiseen. Minusta ne olivat aika kammottavia hörselöitä. Ja kas, kasvit palkitsivat hänen uurastuksensa kukkimalla innokkaasti pihassa koko kesän. Minä olen inhonnut pelakuita lapsesta saakka niiden vahvan hajun takia. Nyt olen alkanut heltyä. Mikä muu kukka olisi niin vähään tyytyväinen? Se kestää sadetta, tuulta ja paistetta ja kukkii näemmä koko kesän. Kun katkon vanhat kukinnot ja huonot lehdet pois, se taas tekee innolla uusia. Nytkin vielä sen kukinnot ovat upeita, ja nuppuja on vaikka kuinka paljon. Taidan muuttaa mielipiteeni. Värisävykin, vaaleanpunainen, on minulle mieluinen ja sopii hyvin talon väriin. Ensi kesänä en enää urputa pelargonioista vaan sanon: "Kyllä Armaani, pelargoniat sopivat hyvin!"