Viime sunnuntaina oli ensimmäinen adventtisunnuntai. Naputtelin silloin postausta puhelimeen, mutta unohdin siirtää sen tänne blogiin. Tässä se nyt tulee, vähän myöhässä.

Hoosianna kajahti tällä kertaa lapsuuteni kotikirkossa. Olipa hyvä, lämmin, hellä olo olla siellä! Tuttuja ei paljon ollut. Muutaman vain tiesin näöltä, joskin olivat useimmat hiukan muuttuneet 30 vuodessa... Saarnan pitänyt pappi oli aikanaan veljeni kavereita, kuoronjohtaja mitä ilmeisimmin oman kurssikaverini tytär. Erään vanhan papin tunnistin kirkonpenkistä; hänen ikimuistoisella riparillaan olin isoisena.

 

Muistot linkittävät aiempiin elämänvaiheisiin. On se katastrofi, jos käy niin kuin äidille ja muille muistisairaille, että menettää omat muistonsa, koko elämäntarinansa. Tällä vierailulla minun piti ensi kertaa esitellä itseni äidille, sillä hän ei enää tunnistanut minua näöltä. Sama kävi veljelleni viime viikolla. Äiti muistaa parhaiten lapsuutensa asioita, mutta omista sisaruksistaankin hän muistaa vain vanhimmat. Teimme pientä muistiharjoittelua, kun eilen kirjoitimme joulukortteja. Vain lähimmille sukulaisille ja ystäville niitä kirjoitimme, mutta jokaisesta jouduin kertomaan, kuka on kyseessä. Äitiä harmittaa suunnattomasti se, ettei hän muista enää mitään.

 

Laulelimme myös vanhoja tuttuja joululauluja. Monen sanoja äiti pystyi tapailemaan mukana. Laulaminen on hänen rakkain puuhansa.

 

Olen joskus miettinyt, millainen ihminen minusta olisi tullut, jos olisinkin jäänyt kotikaupunkiin. Onneksi en jäänyt! Joillekin sopii ja on tarpeellistakin pysytellä samojen neliokilometrien alueella koko elämänsä. Minusta tuntuu, että tulin omaksi itsekseni vasta päästyäni katsomaan kaikkea vähän kauempaa. ”Et tiedä, millainen talosi on, ennen kuin menet sieltä ulos”, sanoi muistaakseni joku kiinalainen viisaus.

 

Nyt, yli 30 vuoden jälkeen, tuntuu, että on mukavaa käydä entisessä kotikaupungissa ja äidin tapaamisen lisäksi muistella menneitä.