Kävin kolmena päivänä peräkkäin äidin luona vierailulla palvelutalossa. Kun on niin monta kertaa tullut kritisoitua, niin onneksi nyt on hyvää kerrottavaa. Oli kiinnostavaa olla paikalla tavallisina arkipäivinä vähän eri aikoihin päivästä.

Maanantaina menin illansuussa. Äiti ilahtui ikihyviksi. Juttelimme kuulumisista. Kyselin pyörätuolia lainaan seuraavaksi päivälksi, ja se luvattiin järjestää. Paikalle piipahtanut hoitaja kertoi olevansa ensimmäistä päivää töissä. (Äiti piti miehenä, koska oli hiukset leikattu millin koneella, mutta minä vakuutin, että nainen hän oli.) Lähdin iltapalan tultua yöpaikkaani kohti.

Tiistaina menin paikalle lounasaikaan, sillä meidän piti lähteä silmälääkärille. Äiti viipyi lounaalla tavallista myöhempään eikä pyörätuoliakaan näkynyt missään. Minä kyselemään. Eräs hoitaja lupasi heti hakea tuolin ryhmäkodista, ja niin tapahtuikin. Sain äidin aika sukkelasti päällysvaatteisiin, ja taksilla hurautettiin keskustaan. Silmälääkäriasema olikin muuttanut, mutta onneksi oli sen verran aikaa, että ehdimme löytää uuden paikan ja olla ajoissa.

Silmälääkärissä kaikki meni mainiosti. Sitten kävimme kahvilla ja vaateostoksilla. Paluumatkakin sujui hyvin. Tosin taksinkuljettaja päivitteli, ettei äidillä ole vpl-korttia eli vammaispalvelulain mukaista oikeutta virkistysmatkoihin, vaikka ei hän pysty kävelemään kuin muutamia metrejä ja taksiin nousukin oli todella hankalaa. Kerroin, että olin siitä puhunut palvelutalossa, mutta ilmeisesti lääkäri ei ollut antanut puoltavaa lausuntoa. Taksinkuljetttaja ihmetteli ja kehotti ottamaan asia uudelleen esille. Hän sanoi, että monella paljon paremmin liikkuvalla asiakkaalla kyseinen kortti on.

Marssin saman tien sairaanhoitajan juttusille kyselemään asiasta. Jostakin syystä asia oli jäänyt puolitiehen eikä lääkäri ollut kirjoittanut mitään lausuntoa. Kuulin kuitenkin myös, että kaupunki oli vuodenvaihteesssa poistanut monelta talon asukkaalta oikeuden vpl-matkoihin. Olisi näin ollen epätodennäköistä, että äidille sellaisia myönnettäisiin. Ihmettelen, sillä esimerkiksi ikäiseni ystävä, joka kävelee äitiä paljon ripeämmin kepin kanssa, saa omassa kaupungissaan yhdeksän kahdensuuntaista matkaa kuukaudessa virkistykseen! Äidin kotikaupunki säästää vammaisasioissa muutenkin, joten en ole kovin toiveikas. On kuitenkin aika iso menoerä, jos jokainen käynti kaupungin keskustassa maksaa 40,40 euroa niin kuin eilen. Isän haudalle on paljon pitempi matka, joten jos sinne haluan äidin viedä, on varauduttava maksamaan enemmän.

Sairaanhoitajan kanssa sain muutaman muunkin asian selvitettyä. On vaikea tietää, miten asiat ovat, kun äiti ei todellakaan muista, mitä on tapahtunut. Hän saattaa myös kertoa totena asioita, jotka ovat ihan toisin kuin mitä hän muistaa.

Palatessamme oli menossa lauluhetki. Menimme mukaan. Äidistä oli mukavaa, että minäkin olin siellä. Kaikki laulut laulettiin monta kertaa, ja sanat oli kirjoitettu aika isolla präntillä paperille. Suurin osa mukana olleista vain nuokkui pyörätuolissaan, mutta muutamat lauloivat tai ainakin katsoivat sanoja. Uudella toimintaterapeutilla oli kuuluva ääni ja erinomainen lauluääni, joten homma toimi mainiosti.

Yllätyksenä havaitsimme äidin asuntoon mennessämme, että sinne oli ilmestynyt toinenkin pyörätuoli! Kaksi hoitajaa oli siis toisistaan tietämättä hoitanut meidän asiaa.  

Keskiviikkona menin aikaisin, koska olin iltapäivällä jo lähdössä kotimatkalle. Äiti oli hartaushetkessä, niin kuin toivoinkin. Hoitaja oli hakenut hänet sinne kuten edellispäivänä lupasi. Äiti oli tosi onnellinen! Tutut laulut ja rukoukset ilahduttivat kovasti. Ennen hartaushetkeen mukaan menoani olin jonkin aikaa äidin asunnossa. Sillä aikaa siellä ehti käydä hoitaja tiskaamassa ja kampaaja äitä kyselemässä (olin edellisenä päivänä pyytänyt kampaajakäyntiä ja kuullut, että hän oli juuri tulossa). Kampaaja siirtyi seuraavaan päivään.

Lounaan jälkeen tuli hoitaja kyselemään äitiä ulos. Minä lähdin mukaan, mutta koska oli koleaa ja tuulista, emme olleet kauan. Kiva nähdä kuitenkin, että hoitajilla oli hetki aikaa viedä muutama vanhus ulos. Sellaista ei ole äidille tapahtunut pitkään aikaan - paitsi maksullisilla fysioterapeutin käynneillä. Jospa kesän taas lämmettyä äiti pääsisi ulos vaikka päivittäin sään salliessa.    

Kaiken kaikkiaan nyt jäi paljon positiivisempi kuva palvelutalosta kuin aiemmin. Parhaansa he yrittävät niillä resursseilla, mitä on. Joitakin asioita kuitenkin muuttaisin, jos minulla valta olisi:

  •  Avautuisin ulospäin ja pyytäisin lähistön ihmisiä poikkeamaan palvelutalolle, jotta vanhuksilla olisi pirteitä, puhekykyisiä ihmisiä ympärillään ja tuulahdus tavallisesta elämästä. Äiti ainakin kärsii siitä, että kaikki muut ovat vielä huonokuntoisempia kuin hän itse, eikä puhekumppania todellakaan ole helppo läytää, kun toiset eivät enää pysty puhumaan.
  • Järjestäisin niin, että jokaisen vanhuksen luona joku hoitaja viivähtäisi päivittäin jonkin aikaa ja juttelisi tavallisista asioita.
  • Kyselisin omaisilta, olisiko heillä taitoja ja lahjoja antaa yhteiseksi hyväksi.
  • Laittaisin joka hoitajan rintapieleen lapun, jossa olisi etunimi. (Olen pyytänyt sitä useita kertoja, ja aina luvataan mutta ei toteuteta. Pari kertaa on jollakin ollut nimikortti, mutta teksti on ollut niin pientä, ettei sitä näe lukea.)
  • Ruoka saisi olla parempaa. Nyt maistuu laitosruoalta. Äidille jää päivälliseltä usein nälkä, koska hän ei kehtaa pyytää lisää ja saa kai aika pienen annoksen. Toissapäivänä hän soitti illalla ja sanoi, että iltaruoka on aina aiemman ruuan lämmitystä. En uskonut, mutta hän oli varma asiastaan. 

Äidin suurin murhe on tietysti puolison ikävä. Sen ymmärtää, eikä asialle voi tehdä mitään. Toiseksi hän haluaisi asua läheisten ja tuttavien keskellä eikä ventovieraiden. Sillekään ei oikein voi mitään. Äiti kaipaa lapsuuden maisemiinsa, mutta nyt hän on alkanut muistaa, että siellä ei enää asu samoja ihmisiä. Huomaan, että aamupäivisin äiti on iloinen ja reipas, mutta jossakin vaiheessa iltapäivällä saattaa tapahtua käänne, jonka jälkeen kaikki onkin huonosti. Iltaisin äiti on masentunut ja itkeskelee usein yksinäisyyttä. Jos illaksi keksisin jostakin mukavan, luotettavan juttuseuralaisen, olisin todella onnellinen.