Luin äsken loppuun Antti Hyryn Uunin, jonka aloitin jo tammikuussa mutta joka jäi odottamaan kiireellisempien tieltä. Jos jokin kirja on kiireettömiä hetkiä varten, niin tämä. Se henkii menneen ajan levollisuutta ja verkkaisuutta.

Varoitus: nyt aion kertoa kirjan sisällöstä. Jos et ole vielä kirjaa lukenut ja haluat säästää sisällön  lukuhetkiisi, lopeta lukeminen tähän tai hyppää viimeiseen kappaleeseen. 

 

Mies päättää rakentaa pirttiinsä leivinuunin. Hän suunnittelee ja alkaa rakentaa. Kaikki vaiheet kuvataan yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti. Vanhenevan miehen ajatusmaailma tulee hyvin esille. Voisiko sanoa suorastaan, että se avaa tietyntyyppisen suomalaismiehen ajatusmaailmaa: tekevän, kätevän, vaiteliaan. Ei turhia spekulaatioita eikä säntäilyä vaan rauhallista pohdiskelua ja vahvaa läsnäoloa hetkessä.

Ajatuksenvaihto vaimon kanssa kertoo myös vuosikymmenten ajan yhteen hitsautuneesta parista, joka ymmärtää toisiaan vähin sanoin. Lapsia ja lapsenlapsia on paljon ja heistä on apuakin muuraustyössä, samoin kuin naapureista ja sukulaisista.  Välillä mies käy marjassa, rakennustarvikekaupassa tai saunassa. Ruuan jälkeen otetaan aina päiväunet.

Hauskin osa on se, kun etelästä tulee bussilastillinen tuttuja, joiden kanssa tehdään kierros pohjoisruotsalaisten kirkkojen urkuja katselemassa. Pietari, kertoja, alkaa yhtäkkiä yllätyksellisesti kuittailla toisille kaikenlaista. Hiljaisen miehen huumoria kaiketi. Vaimo vähän toppuuttelee.

Uuni oli ensimmäinen Antti Hyryn teos, jonka olen lukenut. Aiemmin olen kuullut yhden kertomuksen kirjasta Alakoulu. Nyt tuntuisi entistä tärkeämmältä päästä sitäkin lukemaan kokonaan. Minusta Antti Hyry kuvaa todella hyvin sitä pohjoissuomalaista sielunmaisemaa, jota hiukkasen tunnen tai aavistan omien isovanhempieni ja lapsuusmuistojeni kautta. Lopussa suorastaan tunsin leivän tuoksun sieraimissani lukiessani viimeisiä sivuja. Mummini leipoi nyrkkirieskaa eikä peräpohjalaisen ohutta kuten teoksen Hanna-vaimo, mutta leivinuunin lämmitys ja leivontapäivän tuoksut olivat varmasti samanlaiset. 

Olen todella vaikuttunut lukemastani. Taitavaa kerrontaa, joka äärimmäisen konkreettisesta otteestaan huolimatta sisältää niin paljon muutakin. Ainoa mikä jäi harmittamaan on oma rajoittunut visualisointikykyni: en osannut nähdä mielessäni uuninrakennuksen kaikkia vaiheita enkä edes lopputulosta kunnolla, vaikka Hyry niin selkeästi ja yksityiskohtaisesti sen sanallisesti kuvasi. Kunpa joku näyttäisi minulle piirroksen siitä, millainen uunista siis lopulta tuli. Millainen oli pyöristetty piisin nurkka? Miten menivät poskikanavat? Miten sijoittui uunin pankko?

Suosittelen kaikille kiireettömästä kerronnasta nauttiville. Voisiko tämä olla uuden slow book -trendin  tulemisen alku?