Seurakuntavaalit ovat tulossa. Niitä on rummutettu mediassa enemmän kuin koskaan aiemmin. Hyvän tekemiseen ja muuhun kehottavia rintanappeja on ollut jaossa ja ihmisiä on kehotettu asettumaan ehdolle. Siis kuinka? Olen ollut kovasti hämmästynyt, kun todellakin kehotetaan ottamaan yhteyttä seurakuntaan ja ilmoittautumaan ehdokkaaksi.

Minulle on opetettu asiasta ihan toisin: LUOTTAMUShenkilö valitaan siten, että joku luottaa häneen niin paljon, että ehdottaa ehdokkaaksi ja pyytää vaalilistalle. En ole koskaan ennen kuullut, että itse voisi ilmoittaa olevansa luottamuksen arvoinen. Lisäksi on korostettu, ettei uskon määrää mitata eikä enää noudateta entistä kriteeriä, jonka mukaan ehdokkaan tulee olla kristillisestä harrastuksestaan tunnettu. Ei kuulemma todellakaan tarvitse. Ei tarvitse edes välttämättä uskoa Jumalaan, koska muut eivät voi uskoa mitata. 

Ihmetyttää, onko viisasta haalia listoille ihmisiä, jotka eivät ole kristillisetä harrastuksestaan tunnettuja eli eivät ole tuttuja seurakunnassa. Ihminen itse yleensä tietöää ainakin jossakin määrin, uskooko hän ehkä edes hitusen verran Jumalaan vai onko ateisti. Sitä paitsi on vaikea ymmärtää niitä ihmisiä, jotka eivät ole oleet seurakunnasta kiinnostuneita, yrittämässä päättäviin elimiin, vaikka eivät tiedä seurakunnasta mitään. Onko tarkoitus saada CV:hen (joka nykymaailmassa on kuulemma todella tärkeä) meriittejä eri aloilta, joten miksipä ei myös seurakunnasta? Vai onko tarkoitus päästä muuttamaan kirkkoa sisältä päin muuttamalla sitä vaikkapa vähemmän hengelliseksi? 

Kun olin seurakunnannuori, meille kerrottiin, että srk:n päättäjäksi pääsyn tärkein kriteeri on 50 vuoden ikä. Siihen aikaan ei nuorempia siellä muistaakseni ollutkaan. Nelikymppistä olisi varmaan tituleerattu nuoreksi ja häneltä olisi kyselty nuorison mielipiteitä. Toki on hyvä, ewttä nykyisi luotttamushenkilöt lienevät aiempaa nuorempia. Kyllä minä kuitenkin edellyttäisin, että ihminen on sen verran edes kiinnostunut seurakunnan elämästä, että hän on tuttu kasvo messussa.

Omaan seurakuntaani muuten valittiin uusi kirkkoherra. Odotan kovasti, että hän toisi mukanaan uusia tuulia ja toimisi lupauksensa mukaan siten, että kirkosta tulisi avoin paikka, jossa ihmiset voisivat kohdata toisiaan. Kun häneltä paneelissa kysyttiin, mikä on hänen mielestään srk:n tärkein työmuoto, hän vastasi hetken mietittiin: kirkkokahvit. Aamen!

Saa nähdä, millaisia ehdokkaita seurakunnassani on tällä kertaa. Edellisellä kerralla olin kuuntelemassa keskustelua ja ehdokkaiden esittelyä ihan siksikin, että näkisin, minkä näköisiä ihmisiä tehtäviin on ehdolla. Suurinta osaa en ollut aiemmin nähnyt, vaikka siihen aikaan kävin ahkerasti kirkossa tutustuakseni seurakuntaani. Enää en kovin usein käy, sillä en sunnuntaisin ole kotipaikkakunnalla eikä siellä sitä paitsi tutustu kehenkään. Toivottavasti tälläkin kertaa olisi jonkinlainen esittelytilaisuus, koska ei pelkän nimen perusteella ketään voi äänestää. Viimeksikin listoilla oli joitakin nimiä ilman minkäänlaista tietoa ehdokkaan iästä, ajatuksista tai mistään muustakaan.   

Sitä toivon myös, ettei vaalien teemaksi nousisi suhtautuminen homojen avioliittoihin, vaan voitaisiin oikeasti miettiä kirkon ja seurakuntien tulevaisuutta. (Toivoisin myös, että kirkossa lakattaisiin käyttämästä sanaa strategia. Strategioiden laatimisen aikakaudella on hengelline elämä ja yhteisöllisyys jäänyt jalkoihin ja byrokratiapuhe valunut muusta yhteiskunnasta myös kirkon vitsaukseksi.)

Apostolien tekoja oppilaiden kanssa lukiessani tuli mieleen, olisiko jotenkin huonompi vaihtoehto valita luottamushenkilöt apostolien mallin mukaan siten, että asetettaisiin sopivat, jumalaapelkääväiset ehdokkaat ehdolle, rukoiltaisiin porukalla asian puolesta ja sitten arvottaisiin ehdokkaat. Oltaisiin tyytyväisiä, että Jumala johdatti arpajaisia ja pulinat pois.