Olen tullut seuranneeksi muutamaa ”kristillistä” nettikeskustelua tämän hetken kuumista aiheista, ja täytyy sanoa, että olen kyllä aika pöyristynyt. Miten julmaa, miten vähän on tahtoa ja taitoa ymmärtää toisella tavalla ajattelevia. Toisaalta tajuan kyllä, että jos nuoresta asti on kasvanut tiettyihin ehdottomiin totuuksiin, jotka ovat oikein vain oman ryhmän katsantokannan mukaisesti tulkittuina, niistä on todella vaikea päästä myöhemmin eroon. Erityisen vaikeaa on silloin, jos toisinajattelusta seuraa sielunautuuden menettäminen eli uhataan kadotuksella. Oman ryhmän ulkopuolelle joutuminenkaan ei ehkä ole niin vaikea asia.

 

Kipeimpiä aiheita tuntuvat olevan vanhoillislestadiolaisuuden kannat naispappeuteen, ehkäisyyn ja pedofiliaskandaaleihin sekä kirjaimellista raamatuntulkintaa edustavien ryhmien suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Jälkimmäisen on aktualisoinut presidentinvaalikamppailu, edellistä keskustelua on käyty mm. kotimaa24:n ja Johannes Alarannan blogeissa.

 

Vl-piireissä näyttäisi olevan syvä juopa vanhojen miesjohtajien ja nuorempien, perinteitä kyseenalaistavien, itsenäisempään ajatteluun kasvaneiden kesken. Vallankäyttötapoina ovat ”hoitamiset” (joskin 70-luvun hoitokokouksista irtisanoudutaan jossakin määrin), puhujien hyllyttäminen, Päivämiehen kirjoitukset sekä yhteisöstä pois sulkeminen. Todella vaikea on ulkopuolisen ymmärtää liikkeen perusteluja: Naispappeus on kielletty, koska naisen on vaiettava seurakunnassa, mutta lasten ja nuorten opettaminen on kuitenkin lähes yksinomaan naisten vastuulla. Ehkäisy on kielletty, vaikka lapsilauman äiti ei jaksaisi lapsistaan huolehtia ja  viimeisessä synnytyksessä henki menisi - mies ottaapi sitten uuden vaimon. Pedofiliaongelman kauheuksia esiin ottaneita syytetään eriseuraisuudesta ja ties mistä, vaikka rikoksiin syyllistyneet ovat pilanneet kymmenien lasten loppuelämän.

 

Homokysymyksessä ovat esillä Sodoma ja Gomorra – homouden hyväksyminen tai suvaitseminen nähdään luopumuksena ja osoituksena turmiosta, jota seuraa tuomio. Tavallaan ymmärrän pelon, kun Raamatussa niin selkeästi homous kielletään. On vaikea hyväksyä selkeän kiellon uhmaamista. Siltikään en voi samalla logiikalla ymmärtää, miksi orjuus on nykyään kielletty ja miksi naiset saavat rukoilla pää peittämättömänä, vaikka niissäkin Raamattu on yhtä selkeästi ehdoton. Eronneitakin vihitään uuteen kirkolliseen avioliittoon eikä avoliittoakaan enää niin paheksuta kuin ennen. Mistä löytyy oikea auktoriteetti kertomaan, mitä käskyjä voidaan tulkita toisin kuin Raamattu sanoo?  

 

Näitä kysymyksiä olen toki itsekin vuosien mittaan joutunut miettimään, mutta silti ne jaksavat hämmästyttää. On tietenkin kasvanut uusia ikäluokkia, joiden on käytävä samat kysymykset läpi. Netti levittää keskustelut julkisemmiksi kuin ennen on ollut. Lestadiolaiset ovat selvästi hyötyneet netin tarjoamista mahdollisuuksista avoimeen keskusteluun -  nimimerkkien suojassa tosin, koska omalla nimellä mielipiteen ilmaisemisesta tulisi paikallisyhteisössä kovat seuraamukset, mahdollisesti jopa erottaminen.

 

Koko luterilaista kirkkoa vaivaa se, ettei löydy riittävää toleranssia sen hyväksymiseen, että on olemassa eri tavalla ajattelevia ihmisiä, joilla on oikeus mielipiteisiinsä. Toisinajattelevien kunnioittava kuunteleminen on jo erittäin vaikeaa, asiallinen keskustelu vielä vaikeampaa. On vain pakko yrittää pakottaa toinen omalle kannalle. Jos se ei onnistu, ollaan valmiit käyttämään todella kovaa kieltä ja tuomitsemaan toinen saman tien.           

 

Onkohan pään panemista pensaaseen jos sanon, että olen onnellinen siitä, että en lopultakaan valinnut nuorena teologin uraa, vaikka se oli haaveena ja toteutumassakin.  Näin maallikkona ei ole pakko ottaa samalla tavalla kaikkeen ehdotonta kantaa, eikä oma mielipide hengellisistä asioista ole uhkana työpaikan saamiselle tai pitämiselle. Vastuussa Jumalalle olen joka tapauksessa, kuten kaikki muutkin.