Olin eilen puolukkametsän jälkeen hetkisen sakeammassa metsässä eräässä niemessä etsimässä sieniä. Ylläni oli tuulitakki, farkut, saappaat, kaulahuivi sekä hyttyshattu. Havaitsin korvanjuuressa ikävää surinaa, jonka tunnistin heti hirvikärpäseksi. Onneksi on hyttyshattu, ajattelin. 

Palattuani onnittelin itseäni vaatetusvalinnasta, kun en joutunut inhottavien öttiäisten uhriksi. Illalla alkoi tapahtua. Ensin alkoi kutittaa vatsaa. Jokin liikkui paidan alla. Kääk! Hirvikärpänen! Sain sen pois (sekä paidan alta että päiviltä) ja hengähdin helpotuksesta. Jonkin ajan kuluttua samana iltana jokin alkoi kutittaa välillä niskassa, välillä kaulassa. Kääk, taas hirvikärpänen! Nitistin senkin, vaikka se vaati tavallista tiukempaa toimintaa. Illalla saunoimme, ja tiesin päässeeni ikävistä seuralaisista eroon. Tai niin siis luulin.

Tänään lähdimme ajelemaan vanhempieni luo. Matkalla autossa istuessani silmän luona hiusrajassa alkoi tuntua liikettä. Rouhaisin pari kertaa, ja mikä olikaan polvellani? Arvasit oikein, hirvikärpänen taas! Sitä ei meinannut millään saada hengiltä, ja kun viimein onnistuin listimään sen lehdelläni, lehteen jäi kolme verivanaa. Se oli jo imenyt vertani! Yääääk!

Eikä tämä tarina siihenkään lopu. Vanhempien luona aloin tehdä salaattia. Olin juuri leikkaamassa purjoa, kun leikkuulaudalla alkoi tapahtua. Litteä hirvitys käppäili laudan reunaa. Johan on!  Mistä ihmeestä nuo ällöttävät ötökät aina onnistuvat ilmestymään? 

Autossa matkustanut hirvikärpänen oli ehkä onnistunut piileskelemään huivin tai takin mutkassa. Olisikohan salaattiin pyrkinyt sen sijaan ollut eri seuruetta ja tullut mukaan mökiltä? Tai sitten sekin on ollut koko ajan jossakin väijyksissä. Ihmeen sitkeitä nuo kuitenkin ovat, eikä niitä saa tavallisella hyttys- tai kärpäsläiskäytyksellä hengiltä, vaan pitää todella liiskata ne voimalla. Yäääk.

Toivottavasti tämä tarina ei saa enää jatko-osia. Oudosti kyllä kutittaa...