Kävin eilen kirkossa pitkästä aikaa, sillä olimme kotona viikonloppuna. Menin avoimin mielin, odottamatta erityisesti mitään. Oli melko paljon väkeä. Liturgia, virret ja ehtoollinen puhuttelivat. Saarna sen sijaan oli aika sekava. Käsien kohottamisen harjoittelu rukoillessa ei myöskään todellakaan ollut minun juttuni. Kanttorina ollut sivari soitteli mahtavasti pianoa.

Messun jälkeen olivat kirkkokahvit ja messujatkot. Siellä tutut tapasivat iloisesti toisiaan. Minulla ei ole siellä tuttuja, joten menin erääseen pöytään, jossa istui kaksi miestä. Kysyin, onko vapaata, ja ymmärsin, että oli. Sen jälkeen siihen tuli paljon muita ihmisiä. Minun vieressäni oli paikka vapaana, mutta tuli ongelma, kun jonkun pariskunnan olisi pitänyt tulla siihen pöytään, mutta oli vain yksi vapaa paikka. Jos en olisi tullut kahville tai juuri siihen pöytään, kaikki ystävykset olisivat mahtuneet samaan pöytään. Muut juttelivat innolla yhteisistä tuttavistaan. Harmittelin, etten ollut ymmärtänyt aloittaa heti keskustelua niiden kahden hiljaisen miehen kanssa. Lopulta alkoi ahdistaa tuppisuuna istuminen, joten lähdin pois ennen messujatkoja eli en tiedä, mistä niissä olisi ollut kysymys.

On vaikea tulla valmiisiin porukoihin. Jos tulija on epävarma, hän saattaa tulkita toisten puheet poissulkeviksi tai kokea jäävänsä vain sivuun. Pöydässäni (jossa oli kahdeksan paikkaa ja seitsemän istujaa), muutamat juttelivat innolla, eikä siinä ole mitään pahaa. Oli ollut jännittävä kesä ja kaikenlaista oli tapahtunut. Vinosti vastapäätäni istunut nainen katsoi minunkin suuntaani hyväksyvästi, mikä tuntui mukavalta. Siltikin tilanne on edelleen sama kuin jo 11 vuoden ajan: en tunne nimeltä juuri ketään seurakuntalaisista. Muutamat ovat tutun näköisiä, koska he ovat joka pyhä kirkossa, mutta siinä kaikki.

Kesän aikana on julkisuudessa kampanjoitu seurakuntavaaleihin liittyen. On kehotettu asettumaan ehdolle ja hakeutumaan päättäjäksi. Ei se kuitenkaan ole kovin yksinkertaista. Ulkopuolisille olisi aikamoinen kynnys mennä seurakuntaan ilmoittamaan, että haluaisi päättäjäksi - ja miten voisi päättää mistään, jos ei tiedä mistään mitään eikä tunne ketään? Kymmenen henkilöä pitäisi kai kerätä kannattajaksi, jotta saisi listan aikaan. Ei ihme, jos samat ihmiset ovat aina ehdokkaina, siis se sisäpiiri. 

Kun olin nuori, (seurakuntanuori, niin kuin silloin sanottiin!), vitsailimme, että kirkkoneuvosto on K50. Vanhukset päättävät asioista. Tätä nykyä päättäjät taitavat olla vähän nuorempia. Luulin silloin, että ilman muuta minunkin tieni kulkee jossakin vaiheessa johonkin seurakunnan elimeen. Nyt tuntuisi tosi vieraalta ajatukselta olla päättäjänä ainakin tässä seurakunnassa. Nuoruuden seurakunta oli jotenkin erilainen.

En voi kuitenkaan syyttää seurakuntaa vieraantumisestani. Kai se on omaa syytäni. Pitäisi olla aktiivisempi ja ottaa johonkin yhteyttä ja tarjoutua tekemään jotakin. En vain keksi, mitä se voisi olla, kun ylimääräistä aikaa ei ole enkä kirkkoonkaan pääse kuin muutaman kerran vuodessa. Eikä sellaisia asioita, joita kaipaan, ole tarjolla. Hengellisen matkakumppanuuden tai hengellisen ohjauksen ryhmä ajatteleville ihmisille tai raamattupiiri, jota vetäisi teologi ja jossa olisi luvallista ilmaista vapaasti mielipiteensä, vaikka se ei olisikaan valtavirran mukainen. Ylipäänsä olisi kiva tuntea joku seurakuntansa pappi tai teologi niin hyvin, että voisi helposti kysyä, kun jokin teologinen kysymys mietityttää. Ne papit, jotka olen aikoinaan tuntenut riittävän hyvin (esim. että muistavat nimeni), ovat jo eläköityneet. Tiedän hyvin, että jos menisin kyselemään, vastaus todennäköisesti olisi: "Todella mielenkiintoista, hyvä idea. Sinähän voisit itse perustaa sellaisen." Vaan kun en voi. Tuntuisi hyvältä joskus olla osallistujana, ihan vastuuttomasti.