Sain juuri luettua loppuun Erkki Kujalan kirjan Sodan pitkä varjo. Sota-ajan lasten elämä (Kirjapaja 2007), joka osoittautui erittäin kiinnostavaksi. Se käsittelee suomalaisten lasten kokemuksia, erityisesti sota-aikana syntyneiden poikien, joiden isät ovat olleet rintamalla ja pojat joutuneet kasvamaan ilman läsnä olevaa isää. Sodan jälkeen kotiin palasi ehkä muuttunut mies, joka tuntui etäiseltä ja erilaiselta. Tai isä ei palannut koskaan.
 
Kujalan kiinnostus aiheeseen on syntynyt omakohtaisesta kokemuksesta – hän kuuluu vuonna 1939 syntyneenä itse samaan sodan lasten ryhmään, josta hän kirjoittaa. Kirjan taustana on hänen yhteiskuntatieteellinen väitöstutkimuksensa vuonna 2003 ja se koostuu lukuisista haastatteluista, joissa sodan aikaan lapsuuttaan eläneet muistelevat perheensä elämää ja saamaansa kasvatusta.
 
Kirja kiinnosti minua omakohtaisista syistä, ovathan omat vanhempani nimenomaan sota-ajan lapsia, ja kirjassa kerrotut asiat ja pohdinnat minullekin tuttuja. Olen kuullut vanhempieni kokemuksista sodan ajoilta: isästä rintamalla, evakkoudesta,  pelosta, suuresta puutteesta sekä toisaalta sinnikkyydestä ja selviytymisestä, talkoohengestä sekä paremman huomisen toivosta. Voin ehdottomasti allekirjoittaa sen, että sota-ajan lasten kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, kuinka he ovat kasvattaneet omia lapsiaan.
 
Kirjan lukeminen ei edennyt nopeasti, sillä se herätti monenlaisia ajatuksia ja muistoja. Se myös antoi myös taustaa nykysuomalaisille perhe-elämän ongelmille. Sodassa raaistuneet ja kauheuksia kokeneet miehet  eivät välttämättä pystyneet palaamaan normaaliin perhe-elämään kovin helposti. Heidän kokemuksensa vaikuttivat siihen, millaisia isiä he olivat pojilleen ja millaisia nämä aikanaan omilleen, nykyisille nuorille. Erityisen tärkeäksi nousi sodan aikana ja jälkeen työn arvostus. Jälleenrakennuksessa oli valtava urakka, ja ihmisen mitaksi nousi ahkeruus ja ankara työ. Leikin ja läheisyyden merkitystä lapsille ei ymmärretty tai niihin ei kyetty. Rankan työn ja vastapainona joillakin oli sodan seurauksena vakava alkoholiongelma ja väkivaltaisuus. Orpojakin oli paljon.
 
Kirjassa on haastateltu lukuisia sota-ajan poikia ja joitakin tyttöjä. Haastattelujen lomassa Kujala pohtii ja tekee yleisempiä päätelmiä esiin nousseista ilmiöistä. Loppupäätelmissä hän toteaa tiettyjen asioiden siirtyvän edelleenkin sukupolvelta toiselle, vaikka toisaalta  monet nykyiset isät ovat aivan toisenlaisia kuin sota-ajan karskit miehet. Hellyyttä ja hoivaa osataan antaa lapsille enemmän kuin ennen. Silti kasvatusperinteessä saattaa edelleenkin siirtyä tiedostamatta jotakin sellaista, joka on lähtöisin sota-ajan ankarista oloista. Isän uppoutuminen työhön perheen kustannuksella on yksi tällainen. Kujala nimeää nykyiset lukuisat avioerolapset ero-orvoiksi: moni lapsi elää nytkin erossa isästään, vaikka isän merkitys kasvavalle lapselle on esiarvoisen tärkeä. Kujala vaatii keinoja avioliittojen kestämisen parantamiseksi, esimerkiksi pakollista vanhempainkoulua ensimmäistä lastaan odottaville pareille.
 
Olen pitkälti samaa Kujalan johtopäätöksistä. Mielestäni isän merkitystä kyllä nykyisin toisaalta korostetaan ja rohkaistaan isiä käyttämään isyysvapaitaan ja olemaan lastensa kanssa. Toisaalta annetaan kuitenkin ymmärtää, että lapsi varttuu aivan yhtä tasapainoiseksi myös äidin kanssa. Luulen, ettei vastakkaisia argumentteja uskalleta kovin voimakkaasti esittää, kun lapsista huomattava osa elää joko yhden vanhemman kanssa tai vuoroviikoin vanhempiensa luona.  Oma lukunsa ovat lapset, jotka ovat saaneet alkunsa keinohedelmöityksellä vastauksena yksinäisen äidin tai naisparin tarpeeseen saada lapsi. Lapselle on tärkeää tuntea oma taustansa, olipa se millainen tahansa. Sodan ajan lapsille ja heidän jälkeläisilleen on tarpeen tuntea oman suvun tarinat. Silloin on myös helpompi ymmärtää omien vanhempien toimintaa ja perheen henkistä ilmapiiriä.