Televisiossa alkaa mainoksen mukaan uusi sarja, jossa jossitellaan Jari Tervon johdolla. Huomaan, että ikääntymisen myötä minullekin on alkanut tulla mieleen erilaisia tilanteita elämässä, jolloin olen syystä tai toisesta joutunut valitsemaan useammasta vaihtoehdosta tai yksinkertaisesti jättänyt jonkin valinnan tekemättä. Tekisi mieli jossitella: entä jos olisin valinnut toisin? Entä jos en tietyssä tilanteessa olisi jättänyt tilaisuutta käyttämättä tai olisin osannut toimia toisin? Millaista elämäni olisi nyt?

Jossittelu on aivan turhaa. Sitä toimii senhetkisen ymmärryksensä varassa. Välillä tekee tyhmiä ratkaisuja (ei esimerkiksi käytä tilaisuutta hyväkseen tutustuakseen mielenkiintoiseen ihmiseen), tekee jonkin mokan (käyttäytyy huonosti ja pahoittaa toisen mielen) tai käy jokin vahinko (tapaturma aiheuttaa pitkällisen ongelman). Omat mokat ja tyhmyydet harmittavat vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Ne pysyvät muistissa ja ovat aiheuttaneet seuraamuksia tai muuttaneet omaa toimintaani ratkaisevasti. Enää ei voi mitään - paitsi jossitella.

Tänään aamuyöllä valvoessani palasi mieleen eräs nuoruuden tilanne. Tapasin ylioppilaskesänä ryhmän tuttuja poikia herättäjäjuhlilla. He kysyivät, mitä aion lähteä opiskelemaan. "Teologiaa", vastasin, ja he huudahtivat kuin yhdestä suusta: "EI!" Huonoitsetuntoisena ajattelin, että he eivät halua minua teologiseen tiedekuntaan, jossa itse opiskelivat. He olivat ainoat ihmiset, jotka Helsingistä olisin tuntenut. Ehkä se oli yksi perustelu, joka vaikutti päätökseeni perua opiskelupaikka siellä. Jälkikäteen ajatellen pojat varmaan huudahtivatkin ajatellen: "Sinäkin! Kaikki tulee sinne!") Muitakin syitä perumiseen oli, mm. se, että vanhempani vastustivat ajatusta Helsinkiin muutostani. Se olisi kuitenkin opiskelijaelämän kannalta ollut parempi vaihtoehto kuin jäädä asumaan vanhempien luo heidän tahdostaan.

Kamalinta jossittelu on silloin, kun pieni virheliike tai sattuma on aiheuttanut suuren, lopullisen vahingon, niin että sen jälkeen on aina elämä "ennen" ja "jälkeen". Ajattelen esimerkiksi nuorta, joka on ajokortin saatuaan ajanut kolarin ja aiheuttanut kaverinsa kuoleman tai oman vammautumisen. Tai joku on sukeltanut pää edellä pohjaan ja saanut neliraajahalvauksen. Tai ilman omaa syytä on joutunut onnettomuuteen. On suuri ja vaativa prosessi koota itsensä jälleen ja sopeutua uuteen, erilaiseen elämään. Silloin myös tajuaa, kuinka onnellinen on huomaamattaan ollut aikaisemmin.

Oma jossittelu loppuu yleensä aina nopeasti, kun tulee mieleen, että muiden valintojen jälkeen en eläisi näiden läheisten ja ystävien kanssa enkä välttämättä täällä päinkään. En olisi minunlaiseni minä vaan jotenkin toisenlainen. Eletty elämä on tehnyt minusta tällaisen, enkä toisaalta vaihtaisi tätä elämää muuhun. Vaikka jotkut valinnat tai töppäykset harmittavat edelleen, ajattelen kuitenkin, että elämässä on ollut johdatusta. Ei minusta olisi tullut hyvää teologia - ainakaan pappia - monestakin syystä. Ehkä tämä tie on ollut minulle paras kaikista harmituksista huolimatta.

En tiedä, kestänkö katsoa telkkarin jossitteluohjelmaa. Ehkä täytyy ainakin kerran yrittää. Jälkiviisaus on kuitenkin niin turhaa, eikä ikinä voi oikeasti tietää, miten asiat olisivat menneet jonkin tietyn päätöksen jälkeen. Väliintulevia muuttujia on liian paljon. Parasta on olla kiitollinen nykytilanteesta ja toivoa sen jatkuvan mahdollisimman pitkään.