Taas on itsenäisyyspäivä vietetty. Oli tasavaltamme 94:s.  On hienoa, että kansalaiset voivat tahoillaan juhlistaa päivää haluamallaan tavalla.

Pari seikkaa kuitenkin mutisuttaa.

  • Illalla yli kaksi miljoonaa (!) kansalaista halusi juhlistaa päivää katsomalla valittujen kansalaisten juhlimista tasavallan presidentin kekkereissä. Niin minäkin. Perinne on jo pitkä, ja siitä tekee mieli pitää kiinni. Silti muutama seikka särähtää ja aiheuttaa ikävää tunnetta sydänalaan. Joillekin Linnan juhlisssa käyminen on omasta tai puolison asemasta johtuen vuosittain asiaankuuluvaa, mutta joillekin toisille ainutkertainen hetki elämässä. SIksi tuntuu kohtuuttomalta, jos lehdistössä säälimättömän armottomasti ruoditaan pukeutumista. Arvokkaasta ja hauskasta juhlasta onkin tullut pukujen arviointitilaisuus. Voih. Ovathan monet puvut ja niiden kantajat hätkähdyttävän kauniita, mutta miksi pitää moittia niitä, joiden maku ei ole sama kuin tyyliasiantuntijoiden? Eikö muka saisi olla juhlavan kauniisti pukeutunut oman mieltymyksensä mukaan? Toki etiketti pitää huomioida, mikä on myös toisten juhlijoiden ja isäntäväen huomioimista, eikä esim. tulla arkivaatteissa. Monen kutsutun "taviksen" budjetti saattaa aika lailla heilahtaa linnanjuhlakutsusta.  Nimekkäiden suunnittelijoiden pakeille marssiminen ja erikoisuuksien tilaaminen kuuluu etuoikeutettujen daamien juhlavalmisteluihin, ja olkoon niin. En sitä iloa haluaisi viedä sen enempää pukeutujilta kuin suunnittelijoiltakaan. Työllistävä vaikutuskin on ilmeinen. Vaan eipä auta, tämän päivän ja viikon perinteisiin kuuluvat väistämättömät pukuesittelysivut lehdissä ja netissä. Telkkari lähettänee lukuisia uusintoja kättelyseremoniasta.  
  • Olen luullut, että koko maa hiljenee ja liki pysähtyy itsenäisyyspäivänä. Kaupatkaan eivät ole auki kuten pyhäpäivinäkin nykyisin. Siksi kummastutti, kun huomasin. että NCC:n vuokratalotyömaalla nosturi heilui ja miehiä näkyi töissä. Ilmeisesti siirtotyövoimaa, joille Suomen itsenäisyyspäivä ei merkitse mitään? 
  • Suomen itsenäisyyspäivän sävy on aina ollut hyvin juhlava ja harras johtuen kalliista hinnasta, jolla itsenäisyys on saatu säilytettyä. Veteraaneja on haluttu muistaa ja kiittää, mikä sekin on hyvä. Nyt kun veteraaneja tulevina vuosina on entistä vähemmän elossa, voisi juhlapäivänä alkaa iloita ja juhlistaa Suomen ja suomalaisuuden hyviä puolia ja saavutuksia sodan jälkeen. Sellaisia hyviä asioita ilman toisten mollaamista. Juhlateemojen soisi olevan sellaisia, että uussuomalaisetkin voisivat kokea kotoisuutta ja kaikki yhdessä voisimme iloita hyvästä maasta.    

 

Omassa pihassa elämä jatkuu entisellään oli päivä mikä hyvänsä. Eilen sain primitiivireaktion katsoessani lintulaudan touhua. Röyhkeä orava käy putsaamassa muonat pikkulintujen nokan edestä. Erinäisiä viritelmiä on tehty ja erilaisia lintulautoja kokeiltu, mutta mikään ei auta. Kurre on aina nokkelampi. Eilen siis hermostuin juhlapäivästä huolimatta ja ryntäsin taas kerran säikyttelemään oravaa. Käsien paukutteluni pelotti vain tiaiset tiehensä - orava istui oksalla pähkinää mutustelemassa. Pauhasin oravalle, ettei tämä ole mikään oravalauta vaan LINTULAUTA, mutta oravainen vain kökötti oksalla korvaa lotkauttamatta. Katsoi hiukan sivusilmällä minun meuhkaamistani. Piti melkein hännästä nipistää ennen kuin se suostui liikahtamaan. Ymmärrän kyllä, että senkin pitää syödä, mutta se ahmii kaiken! Joka toinen päivä ovat eväät lopusssa ja jo ennestäänkin pullea orava lihoo entisestään. (No, on sillä joskus kaksi laihempaa kaveria mukana.) Keväällä sitten kun pihassamme pesivällä mustarastaalla on pesässään poikanen, orava käy hotkaisemassa senkin suihinsa. Grr. Luonnonystävällä on tässä isohko pähkinä purtavana. Mitä tehdä?