Sunnuntaina oli Marian ilmestyspäivä. Jahkailin hotellissa, lähtisinkö kirkkoon vai kuuntelisinko radiosta Hesarin lukemisen ohessa. Onneksi lähdin kirkkoon. Lapsuuteni kotikirkossa oli väkeä yllättävän paljon. Kävi ilmi, että messun jälkeen olisi kirkkokahvit, jotka olivat samalla pitkäaikaisen diakoniatyöntekijän eläkkeellelähtökahvit. Huomasin (taas) olevani nuorimpia osallistujia.

Messun aluksi sen toimittanut pappi, joka oli sekä liturgi että saarnan pitäjä ja jonka muistin oman nuoruuteni ajoilta, esitteli kirkkoon asetetut Maria-aiheiset ikonit. Niiden maalaajakin oli nimeltä minulle tuttu. Alkupuolella pappi ja urkuparvella ollut kanttori lauloivat vuorolaulun, välillä kaksiäänisesti. Se kuulosti todella kauniilta.

Olin pelännyt, että messu on "sitä samaa" Maria-puhetta, jota olen ennättänyt elämäni aikana kuulla kyllästymiseen asti ja jonka vuokdi olen vältellyt juuri marianpäivän messua. Tällä kertaa saarnan sisältö kuulostikin yllättävän tuoreelta! En osaa kertoa sisällöstä selkeästi, mutta pidin sekä asiasisällöstä että esitystavasta. Kuuulimme, minkä kohdan Marian tarinasta mikäkin vuosikerta esittelee, sen mitä Luther oli mieltä Mariasta ja hänen esirukouksistaan (yllättävää!) ja Marian elämästä Vapahtajan äitinä. Eräs ikoneista esitti Joakimia ja Annaa eli Marian vanhempia, joiden nimet kertoo jokin apokryfikirjoista. Eri kristillisistä kirkoista puhuessaan pastori ensin sanoi, että meitä on moneen junaan, mutta korjasi, että ei sittenkään, mehän olemme samassa junassa kaikki, sen eri vaunuissa, ja siinä junassa voi kulkea vaunusta toiseen. Mukava ajatus.

Messun virret olivat Maria-aiheisia ja hienoja, eikä veisattu sitä inhokkiani, jossa on Enkeli taivaan sävel. Ehkä se ennen virsikirjauudistusta oli ainoa Marian kiitosvirren pohjalta tehty virsi. Nyt oli modernimpi versio. Kummallista kyllä, en löydä kaikkia veisattuja, anteeksi laulettuja, virsiä virsikirjasta enkä lisävihkosta, vaikka kuinka selaan. Säveltäjänkin muistan eräästä kadonneesta, Sirkku Rintamäki, mutta en löydä häntä edes hakemistoista. Numero alkoi muistini mukaan yhdeksäisellä. Eräs veisatuista virsistä oli Salve Reginan pohjalta tehty 937: "Ole tervehditty täällä, oi Maria". Kaunis. Laulettiin myös 51: Kaikki ilon lähteet puhkeavat.

Yhteisessä esirukouksessa rukoiltiin niiden puolesta, joiden elämä maan päällä on päättynyt. Tunnistin sieltä kansakouluaikaisen musiikinopettajani nimen.

Tällä kertaa messussa kaikki osat puhuttelivat voimakkaasti. Johtuiko se siitä, että olin tutussa kotikirkossani ja tapa sanoittaa uskonasioita oli tuttu, vai johtuiko se vain siitä, että pitkästä aikaa olin hankkiutunut kirkkoon?

Messun aikana ehdin mielessäni kertailla monia muistoja, jotka liittyvät juuri Jyväskylän kaupunginkirkkoon. Lapsena istuin urkuparvella, sillä isä lauloi kirkkokuorossa. Kerran minulta tipahti juuri saamani pääsiäismunan sormus yli laidan, ja sitä etsittiin isän ja suntion kanssa kirkon lattialla kontaten, mutta ei löytynyt. Muistin alapuolellani istuneen tädin, jolla oli runsaskoristeinen hattu päässään. Ehkä sormus putosi sinne lisäkoristeeksi! Kerran lauloin vahingossa papin kanssa yhdessä vuorotervehdyksen, ja kaikki kääntyivät alhaalla katsomaan. Gulp. Ripillekin pääsin samaisessa kirkossa. Pappi lupasi meille lakut, jos sanomme "Tahdoin" kuuluvalla äänellä. Nuorena käytiin torstai-iltaisin nuorten messussa ja tavattiin tuttuja. Kerran odotettiin Jaska Löytyn konsertin alkamista tosi kauan, ja saatiin aina väliaikatietoja siitä, kuinka kauan vielä kestää ennen kuin hän on perillä - auto oli tainnut hajota matkalla. Mistähän kaukaa puhelinyhteys saatiin, kun ei ollut matkapuhelimia? Ja mahtoiko eilisen saarnamiehen bändi toimia lämppärinä odotellessamme? Kuinkahan valtavan monta kertaa siellä on tullut käytyä messussa! Toivottavasti en nyt istunut kenenkään vakiokävijän paikalle, kun menin vanhasta tottumuksesta siihen, jossa minulla oli tapana istua vuosikymmeniä sitten. Kerran istuin kaverini kanssa hiukan edemmäs, ja pian kuulin takanani vanhan miehen äänen: "Ei voida mennä siihen, siinä istuu jo joku." Ja joulukirkot kello kuusi! Lähdin kävelemään kirkkoon jo viideltä, jotta mahtuisin sisään. Ei ollut vastaantulijoita paitsi kerran metsäjänis. Virret humisivat silloin ympärillä niin, että ihan alkoi ramaista...  

Lapsena laskin kattokruunujen sammuneita hehkulamppuja. Välillä katselin kattoon maalattua tähtitaivasta. Kuorin kattokuvioita en ymmärtänyt silloin enkä oikein vieläkään. Ne ovat vähän epäselviä symboleja, nyt kovin haalistuneen näköisiä. Lasi-ikkunoiden kuvat muistuttavat kansakouluaikaisen uskontokirjani kuvia sekä väreiltään että sisällöltään. Pietari ja Paavali seisovat patsaina edelleen paikoillaan. 

Tuttuja ei tällä kertaa kirkossa juurikaan ollut, paitsi yksi! Ilahduttavaa, että eräs mies, jonka muistan kerhonjohtaja-ajoiltani, tunnisti minut ja tervehti mennessäni ja lähtiessäni. Olen luullut muuttuneeni niin paljon, ettei kukaan tunne, koska monet tutunnäköiset ihmiset kaupungilla eivät ole tunteneet, mutta hän muisti. Tuntui mukavalta. 

Kirkkokahveille en ehtinyt, sillä olin menossa äidin luo, mutta sain kyllä sinne ystävällisen kutsun vielä loppukättelyissäkin.

Taidan mennä toistekin!