Suomessa on lama ja ahdistus ja synkeän pessimismin aika. Edellisen hallituksen fantastisten ratkaisujen tai niiden puutteen  vuoksi nyt ollaan syvissä veloissa ja suuren negatiivisuuden vallassa. Tilannetta ei paranna se, että maailman tilanne on yhtäkkiä keikahtanut turvattomammaksi kuin kertaakaan maailmansotien jälkeen. 

Koulumaailmassa, joka vielä muutama aika sitten tuntui olevan päättäjien silmäterä, säästöt tuntuvat konkreettisesti. Hienot periaatteet ja arvot on heitetty romukoppaan heti kun rahasta alkoi olla pulaa. Pari vuotta sitten (onko siitä niin vähän aikaa vai muistanko väärin?) annettiin kouluille lisärahaa oppilasryhmien pienentämiseen, koska kaikki tutkimustulokset kertovat, että oppiminen on pienessä ryhmässä tehokkaampaa. Juhlapuheissa vakuutettiin, että koulutus on maamme loistavan tulevaisuuden tärkein tae, ja siihen ei ainakaan kohdisteta leikkauksia, jos huonosti alkaisi mennä. Nyt menee huonosti, ja leikkaukset kohdistuvat kaikkein eniten juuri koulutukseen!

Laadukas varhaiskasvatus on ollut päättäjien huulilla uuden lain laatimisen myötä. Nyt ollaan päiväkoteja muuttamassa suurryhmäsäilytykseksi, jossa lapsia on aivan liikaa todellisen varhaiskasvatuksen järjestämiseksi. Tarhausta, kuten vanha termi kertoikin.

Myös peruskouluissa ryhmäkokoja kasvatetaan ja kouluja kasvatetaan. Suurimmassa osassa kouluja oppilaat opiskelevat tunkkaisissa, jopa sisäilmaongelmaisissa tiloissa valtavissa ryhmissä. Uusia opetussuunnitelmia laaditaan (ilman kunnollista korvausta tietenkin), ja korostetaan toiminnallisia työtapoja, yksilöllistä otetta, liikkuvaa koulua... Kuinkahan ne toteutetaan, jos luokassa ei mahdu liikkumaan, suunnittelulle ei ole riittävästi aikaa ja oppilaiden ongelmat ovat yhä vaikeampia. Tietotekniikka ei todellakaan ratkaise mitään!  

Keskiasteella aloituspaikkoja vähennettiin rajusti varsinkin pienemmilä paikkakunnilla. Jos nuoriso haluaa kouluttautua, on kotoa lähdettävä jo alaikäisenä asumaan kortteeriin toiselle paikkakunnalle. Moni 16-vuotias tietää itsekin, ettei ole vielä kypsä siihen.

Tiedetään, että hoitoalalle tarvitaan tulevaisuudessa paljon väkeä töihin.  Alalta poistettiin mahdollisuus soveltuvuuskokeisiin ennen valintaa, joten kaikenlaiset alalle sopimattomatkin on otettava koulutukseen, vaikka heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia työllistyä, mikäli onnistuvat valmistumaan. Kauhistuttaa ajatuskin, että vanhana joutuisin joidenkin alalle nyt opiskelevien hoidettavaksi, kun tiedän, millaisin asentein työhön ollaan menossa! 

Iso osa nuorista jatkaa lukioon. Oman alan löytäminen sen jälkeen on tehty entistä vaikeammaksi, kun ei enää voi vaihtaa opiskelualaa, mikäli ensimmäinen ei tunnukaan omalta. Kiintiöidään paikat ensimmäisen vuoden hakijoille - myöhemmin on turha vaivautua. Kaavaillaan myös sitä, että koulutus maksettaisiin vain yhdelle alalle. Mihin hävisi se ajatus, että tulevaisuudessa on jokaisen oltava vaihtamaan alaa useampaan kertaan? Jos työpaikkaa ei valmistuttuaan saa, olipa ala mikä hyvänsä, millä itse pystyisi maksamaan toisen koulutuksen? Pyritäänkö osa kansasta tietoisesti syrjäyttämään?

Jotenkin on vahvistunut se epäilys, että päättäjät eivät todellakaan tiedä, mitä he tekevät. Kaikilla toimilla on paljon muitakin vaikutuksia kuin ensimmäinen mieleen tullut (se säästö). Sääliksi käy tulevia sukupolvia. Ei myöskään ihmetytä, että moni nuori joutuu vakavasti miettimään muuttoa muuhun maahan opiskelemaan. Sieltä takaisin tulo ei ole varmaa. Aivovientikö on pian Suomen tärkein uusi vientiartikkeli?