Luin Pauliina Rauhalan kirjan Synninkantajat. Se kuvaa lestadiolaisyhteisöä 70-luvulla hoitokokousten aikaan. Näkökulma on välillä 8-vuotiaan Aaronin, välillä hänen isoäitinsä Aliisan, välillä Taisto-papan, Aaronin isopapan, joka on puhuja ja hoitokokoustenkin pitäjä. Rauhala kuvaa hienosti ja ymmärtäen jokaisen näkökulmaa. Kieli on runollista ja luontokuvauksia on paljon. Hengellinen väkivalta, jota hoitokokoukset olivat, avautuu lukijalle yksilön kokemuksen  kautta. 

 

Pidin kirjasta, joskin luontokuvaukset välillä toivat mieleen epäilyksen, mahtavatko jotkut ihmiset todella kokea noin vahvoja luontoelämyksiä. Se lienee Rauhalan tapa kuvata sisäisiä myllerryksiä, joille ei oikein ole sanoja. Koin myös yhden vahvan takauman omaan elämääni, kun Rauhala kuvasi Aaronia vetämässä lakanoita kellarissa. Yhtäkkiä koin olevani hetkellisesti oman lapsuuteni kerrostalon vintillä keräämässä pyykkinarulta lakanoita äidin kanssa. Melkein haistoin puhtaiden lakanoiden tuoksun. Kun isä ja äiti vetivät lakanoita, me leikimme niiden alla. Talvisaikaan lakanat olivat narulla kuin jäisiä levyjä. Sekin tuli mieleen, miten jännittävää hämärällä vintillä oli. 

 

Heti perään luin toisen lestadiolaisuutta käsittelevän kirjan, Maija-Liisa Rovan toimittaman Uskonsota keittiössä, jossa vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneet kuvaavat omia kokemuksiaan. Se oli hyvä lisä romaanin antamaan kaunokirjalliseen kuvaukseen. Kirjoittajat kertovat omasta polustaan vapaaksi lapsuuden herätysliikkeen kahlitsevasta vaikutuksesta. Prosessit ovat rankkoja, koska eroaminen uskonyhteisöstä aiheuttaa myös särön tai jopa täydellisen eron perheestä ja ystäväpiiristä. Monilla ei ole mitään yhteyksiä ulkopuoliseen maailmaan, koska maailman ihmisiä on pidetty pahoina eikä ystävystymistä ole katsottu hyvällä. 

 

Useimmilla kokemuksena oli, että jos kertoi epäilyksistään, varoitettiin ajattelemasta liikaa ja kyseenalaistamasta liikkeen opetuksia. Nykyaikana netti on kuitenkin mahdollistanut keskustelun muiden toisinajattelijoiden kanssa - ja ylipäätään tuonut näkyväksi sen, että muillakin on samantapaisia epäilyksiä opetetun uskon oikeellisuudesta ja varsinkin siitä, että vanhoillislestadiolaiset todellakin olisivat maailman ainoita ihmisiä, jotka pelastuvat helvetin tulelta. Perheissä on myöskin eroja: joissakin vanhemmat ovat olleet vapaamielisempiä tai jopa itsekin eronneet ennen pitkää uskonyhteisöstä, toisissa taas erkaantunut nuori on tuomittu ankarasti ja lapsuuden perhe on alkanut pitää etäisyyttä. 

 

En tunne itse tietääkseni ketään vanhoillislestadiolaista, mutta olen viime vuosina lukenut useita siihen liittyviä kuvauksia. Ymmärrän hyvin sen, miten vaikea on päästä irti lapsena opituista ajattelumalleista. Omakin kotini oli ns. uskovainen ja olen elänyt lapsuuden, jossa hengelliset asiat olivat hyvin keskeisiä. Meilläkin oli monia kiellettyjä asioita, jotka olivat syntiä: tanssi, meikkaaminen, korvikset, neulominen sunnuntaisin, alkoholi... Ne lienevät olleet yleisiä käsityksiä uskovien elämässä 1940- ja 50-luvuilla, jolloin vanhempani elivät nuoruuttaan seurakunnan keskellä. Isän suvussa Sortavalan renqvistiläisyyden vaikutus oli vahvaa, ja sielläkin oli ymmärtääkseni aika selkeät käsitykset siitä, mikä oli uskovaiselle sallittua, mikä kiellettyä. Äitini nuoruuden körttiläisyydessä paheksuttiin ulkoista kaunistautumista, punaista väriä jne.

 

Nykymaailmassa asioihin suhtaudutaan seurakunnissa sallivammin. Lestadiolaisuudessakin tosin korostetaan, ettei heillä ole syntiluetteloita, ihmiset vain eivät halua meikata, kuunnella maallista musiikkia jne.

Lestadiolaisuuden kipupisteitä nykyisin ovat syntiluetteloiden lisäksi monet naisen asemaan liittyvät asiat, esim. ehkäisykielto, joka johtaa naimisiin menoon hyvin nuorena, suuriin perheisiin ja naisten terveysongelmiin. Lapset kokevat, etteivät he saa riittävästi huomiota uupuneilta vanhemmiltaan, ja vanhemmat lapset joutuvat vastuuseen nuoremmistaan. Puhujat ovat aina miehiä, ja he päättävät, mikä on sallittua, mikä ei. Naispappeudesta he ovat samoilla linjoilla kuin ortodoksit ja katolinen kirkko. Tosin heille vain omaan liikkeeseen kuuluvan papin jakama ehtoollinen on oikea, ja synninpäästökin on pätevä vain oman liikkeen jäsenen julistamana. 

 

Taivaslaulu ja Synninkantajat ovat olleet hyviä keskustelunavaajia myös lestadiolaisuuden sisällä. Niillä on edelleen pitkät varausjonot kirjastoissa. Viime aikoina on julkaistu useita muitakin vanhoillislestadiolaisuutta sivuavia teoksia, mikä osoittaa sen, että keskustelu on alkanut ja jatkuu, myös liikkeen sisällä. Hengellisten yhteisöjen ulkopuolisille ihmisille kuvattu todellisuus voi vaikuttaa todella oudolta ja eksoottiselta. Toivottavasti kirjallisuus ja keskustelut aiheesta avaavat silmiä myös lestadiolaisuuden johtoporukoissa, niin että ne rohkaistuisivat tekemään tervehdyttäviä uudistuksia, jolloin liikkeen tulevaisuus olisi valoisampi ja vältyttäisiin mielenterveyttä uhkaavasta hengelliseltä väkivallalta ja traumaattisilta kokemuksilta.