Terassillemme tuli tänään iltapäivällä oudosti käyttäytyvä orava. Se istui kaiteella ja tuijotti meitä. Samalla se piti oikeaa käpäläänsä painettuna rintaansa vasten.

Juttelin sille oravan kielellä (jotkut oravat vastaavat, toiset eivät), mutta se ei vastannut, tuijotti vain liikkumatta. Aloimme huolestua: oliko orava sairas? Tunnistimme sen entuudestaan, sillä sen häntä on harvan karvapeitteen peittämä melkein pelkkä ranka ja sen kehon alaosa on edelleenkin talvisen harmaa. Orava kyhjötti paikallaan, kunnes se alkoi painaa päätään yhä alemmas ja katsoa kaukaisuuteen. Mietimme, oliko sillä kenties kipuja. Tekikö se kuolemaa? Silmät olivat kuitenkin kirkkaat. 

Ukkosilma oli jatkunut jo jonkin aikaa, ja yhtäkkiä ukkonen taas jyrähti, ja orava värähti. Ehkä se pelkäsikin ukkosta! Juttelin sille rauhoittavasti sekä oravaksi että ihmisten kielellä. Se näytti kuuntelevan. Sitten se laski koukistettuna olleen käpälänsä kaiteelle. Sekin siis liikkui. Seuraavan jyrähdyksen aikana orava taas jäykistyi. Sen huulet alkoivat liikkua. Olikohan sillä nälkä? 

Armaani kävi hakemassa varastosta pähkinöitä ja laittoi ne matalaan muovirasiassa tarjolle. Orava ei lähtenyt pakoon mutta ei myöskään liikkunut. Otin muutaman pähkinän pois rasiasta ja asetin kaiteelle. Pian orava hakikin yhden pähkinän ja alkoi syödä. Sitten sitä alkoivat kiinnostaa rasiassa olevat pähkinät. Muovirasia vain oli niin kevyt, että se kaatui ja pähkinät  levisivät terassin lattialle. Oravaa harmitti. Se halusi mennä niitä hakemaan, mutta reitti oli hankala: edessä oli polkupyörä. Pikku pää pyöri moneen kertaan ja muutamia ravausyrityksiä sinne tänne piti tehdä ensin ennen kuin  otus vakuuttui siitä, että polkupyörän kautta voisi yrittää kulkea. Loppujen lopuksi se onnistuikin pääsemään lattialle.  

Sillä aikaa Armaani oli alkanut  epäillä, että orava aikoo muuttaa meille hyyryläiseksi, sillä terassin korjaus on kesken ja kattolautojen välissä oli rako, josta orava voisi kyllä mahtua. Toimen  miehenä hän saman tien naulasi reiät umpeen. Sitten lähdimme muihin puuhiin.

Jonkin ajan kuluttua havahduin ulkoa tulevaan ääneen – yläkerrassa työhuoneeni ikkunan takana ikkunalautaa pitkin edestakaisin ravasi tuttu hahmo, ohuthäntäorava. Sitten se istui taas rintaansa käpälällään pidelleen ikkunalaudan nurkkaan murheellisen näköisenä. Se heilutteli taas huuliaan aivan kuin olisi rukoillut. Otin siitä pari valokuvaakin, eikä sitä häirinnyt yhtään.

Kun kerroin asiasta Armaalleni, hän tajusi, että ehkäpä orava oli ehtinyt jo tehdä pesän ja synnyttää sinne poikasetkin.  Kun orava sitten vielä alkoi uudelleen kieppua katon reunalla ja kopeloida katonrajan laudoitusta, olimme varmat asiasta. Eipä siinä muu auttanut kuin ottaa yksi tukelauta pois, jolloin oravaemo pääsisi takaisin poikastensa luo. Niin tehtiin, ja orava katosi näkyvistä.

Vaikea tietää, oliko raukka potenut synnytyksen jälkeistä masennusta, oliko sillä ollut kipuja jossakin vai yleinen elämäntuska tai ukkosenpelkoko sen alun perin sai oudosti käyttäytymään. Meidän aiheuttamamme shokki siitä, että kotiportti oli kadonnut ja poikaset yksin,  sai sen kuitenkin ilmeisesti unohtamaan muut huolet, sillä loppuillan se on iloisesti pomppinut aidalla, puissa ja pihalla.

Saa nähdä, mihin tämä naapuruus vielä johtaa, Muistan hyvin viime syyskesän murheen, kun terassilla lähes samaan kohtaan, mistä orava nyt oli puikkinut uuden katon sisään, olivat mustarastaat rakentaneet pesän ja emo hautonut pitkään ja hartaasti. Kun poikanen eräänä aamuna viimein kuoriutui, orava (ei välttämättä tämä sama)  kiiruhti heti raatelemaan sen hengiltä! Mustarastasvanhemmat itkivät ääneen koko päivän, ja minun oli pitkään vaikea suhtautua neutraalisti pihamaalla kieppuviin oraviin.    

Luonnon julmuus (ja samalla kai tarkoituksenmukaisuus) järkyttää aina. Onkohan ihmisissäkin ilmenevä pahuus ja julmuus samaa alkuperää, ihmisluontoon tai eläimelliseen puoleemme kuuluvaa? Toiset oppivat sitä hillitsemään (= sivistys?), toiset antavat impulsseilleen vallan ja vähät välittävät muista.

- - - - 

Koska blogini alkaa huolestuttavasti muistuttaa luontopäiväkirjaa, teen tähän loppuun loikan hengellisen aihepiirin alueelle. 

Ollessani muistaakseni lukioikäinen, kotikaupunkini yliopistolla kävi puhumassa intialainen kristitty ex-jogi, joka kiersi muistaakseni Campus Crusade for Christin kutsumana evankelioimassa. Hän esitti hyvän vertauksen vastauksena kysymykseen: "Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta mihin sitä Jeesusta tarvitaan?" (Jäi mieleen, koska eräs luokkakaveri oli kysynyt minulta samaa aiemmin.) 

Mies kertoi näin:

Näin kerran muurahaisen, joka selvästi voi huonosti. Se kiersi ympyrää ja käyttäytyi muutenkin oudosti. Minun kävi sitä sääliksi, ja olisin halunnut auttaa sitä. Olisin voinut vaikka kysyä, särkikö sen päätä, ja tarjota sille aspiriinia. En kuitenkaan voinut tehdä sitä, sillä muurahainen ei kyennyt havaitsemaan minua eikä ymmärtämään puhettani. Minulla ei ollut mitään keinoa puhua sille. Minun olisi pitänyt muuttua itse muurahaiseksi voidakseni kommunikoida sen kanssa.

Lopun arvaattekin. Näin on myös hengellisessä elämässämme: Jumala lähetti Jeesuksen, jotta hän voisi puhua meille ihmisille ihmisten kielellä...  

Tuli jotenkin konkreettisesti koettua tuon erikoisen oravan kanssa.