Osallistuin äsken striimattuun jumalanpalvelukseen lapsuuteni kotikirkosta. Livenä en ole käynyt missään kirkossa pääsiäisen jälkeen koronan takia. On mahtavaa, että jotkut seurakunnat alkoivat heti striimata messujaan, ja osa jatkaa edelleen. Nykyinen seurakuntani ei ole niin edistyksellinen tekniikan suhteen, että se kykenisi netin kautta saamaan äänen kuuluvaksi ja kuvan näkyväksi samaan aikaan. Lapsuuden kotiseurakunta sen sijaan striimaa joka sunnuntai youtube-kanavallaan jumalanpalveluksen jostakin kirkostaan. Tänään sain katsella tuttua alttaritaulua, jossa Jeesus siunaa lapsia, ja kuunnella ja katsella huolella suunniteltua ja toimitettua jumalanpalvelusta. Kertoivat, ettei siellä korona-aikaan pidetä messua eli vietetä ehtoollista. Arvelen kuitenkin, että joka pyhä jossakin kirkossa on myös ehtoollinen tarjolla. 

Pidän siitä, että radiosta tai netistä saan seurata ihan tavallista, kaavan mukaista jumalanpalvelusta. Yle on alkanut lähettää kokeilevia erikoismessuja, mutta ne eivät tuo minulle pyhän tuntua samalla tavalla kuin tuttu tapa ja järjestys. (Se vain hiukan häiritsee, etten voi laulaa mukana virsiä, kun sanoja on peukaloitu joka kohdasta vähäsen. Joskus yksin ollessani laulan mukana vanhoilla sanoilla, mutta nekin alkavat unohtua, kun ei niitä enää missään kuule.) 

Mietin usein, kannattaako koko ajan uudistaa jotakin kohtaa kirkollisessa elämässä. Me, joille tavat ovat tuttuja koko elämän ajalta, emme välttämättä koe uusia omaksemme, mutta kokevatko muutkaan, kiinnostaako ketään? Nuoremmista sukupolvista vain harvat käyvät kirkossa tai edes kuuluvat kirkkoon. Oudoiksi jäävät heille sekä messun kaava että virsien sanat ja sävelet. Katolinen ja ortodoksinen kirkko pitäytyvät hyväksi koetussa perinteessä, ja moni kokee muuttumattomuuden puhuttelevana.

Sain jokin aika sitten kutsun kastetilaisuuteen. Mikä iloinen asia, että lapsia vielä kastetaan! Siellä havahduin siiihen, että olin papin lisäksi ainoa, joka lausui ääneen uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Eivät ne kaikille ihan outoja olleet, mutta he eivät ehkä tunne niitä enää omikseen.    

Viimeisimmässä Kirkko ja kaupunki -lehdessä pohdiskeltiin kahden emerituspiispan haastatteluissa esiin tulleita ajatuksia. Nämä olivat hämmästyneet eläköidyttyään siitä, kuinka ulkopuolisiksi he tunsivat itsensä, kun työelämä kokouksineen ja muine kiireineen jäi taakse. Siloin he vasta tajusivat, kuinka omissa pienissä ympyröissään kirkko pyörii. Kenties he ovat huomanneet myös sen, miten vähän merkitystä kirkolla on nykyihmisten elämässä - paitsi niille, jotka ovat kirkossa töissä.

Minua tämä kysymys on hämmentänyt jo vuosikymmeniä, sillä pääkaupunkiseudulle muutettuani ja töitä maallisissa ympyröissä tehdessäni huomasin, kuinka vieras kirkon maailma oli muille ihmisille. Itselleni kirkollinen elämä oli entisestään tuttua. Jo parikymmentä vuotta sitten uskontotuntien keskusteluissa kävi ilmi, että Jeesus, Jumala ja vaikkapa iltarukous olivat valtaosalle oppilaista tuntemattomia. Nykytilanne on vielä heikompi. Toki joukossa on lapsia, jotka ovat selkeästi saaneet kristillisen kasvatuksen, mutta heitä on harvassa. Noista entisajan lapsista on tullut äitejä ja isiä, jotka tuovat lapsiaan kouluun. Vanhemmat eivät ole kokeneet edes kirkon jäsenyyttä tarpeelliseksi, joten lapsia ei sen vuoksi ole myöskään kastettu. Osa heistä valitsee lapsille koulussa elämänkatsomustiedon mutta osa myös luterilaisen uskonnonopetuksen, mikä on mielestäni avarakatseista ja sivistävää. Niinpä tunneilla kasteesta puhuttaessa aloitan nykyisin mainitsemalla, että osa teistä on kastettu vauvana. Sitten kerron, mistä kasteessa on kysymys.

Kaiken kaikkiaan kirkolla ei ole seremoniamestaria suurempaa roolia usimpien ihmisten elämässä. Rippikoulusta on kuultu hyvää ja se toimii aikuistumisriittinä ja mukavana lahjojensaamisjuhlana, mutta muutamaa vuotta myöhemmin samaiset nuoret eroavat kirkosta. Osa kastetaan ennen konfirmaatiota, mutta siitä, kuinka pysyvää heidän jäsenyytensä on, en ole kuullut tutkimustuloksia. Olen myös kuullut, että joku liittyy siksi aikaa, kun saa kummilapsen tai vihitään avioliittoon, mutta eroaa sitten jälleen, ettei tarvitse maksaa kirkollisveroa. 

Kirkolla on iso muutos edessä. Jäsenmäärä hupenee, varat vähenevät, yhteiskunta muuttuu yhä maalllistuneemmaksi. Kuinka kirkko perustelee oman olemassaolonsa? Varautuminen huonompiin aikoihin on aloitettu siitä, että kirkkoja, seurakuntataloja ja leirikeskuksia on myyty pois. Työntekijämäärää on pakko supistaa. Toiminnassa on mietittävä vakavasti sitä, mikä on kirkon perustehtävä; back to basics, pois ylimääräiset puuhastelut! Jos ymmärretään, mikä on kirkon omin tehtävä ja sanoma ja pyritään sen viestimiseen, saattaa nykytilanne koitua sanoman kannnalta siunaukseksi. Kuvittelisin, että ihmiset eivät odota kirkolta yleishumaania rupattelua, jota tulee muistakin tuuteista riittämiin. Sen sijaan kenties kiinnostaa, mikä on elämän tarkoitus, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, miten tämä lyhyt elämä pitäisi käyttää. Tai onko kaikki toivo mennyt, jos koen epäonnistuneeni täydellisesti elämässäni? Löytyisikö näihin vastauksia?        

 

PS Pahoittelut, jos jonkun mielestä toistan itseäni tällä aiheella.