Olen viime viikkoina lukenut kaksi hyvää kirjaa: Riitta Jalosen Kirkkauden ja Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. 

Kirkkaus kertoo uusseelantilaisen kirjailijan Janet Framen elämästä: itsemurhayritysten jälkeen hän eli kahdeksan vuotta mielisairaalassa skitsofreenikoksi diagnosoituna ennen kuin selvisi, ettei hänellä ollut skitsofreniaa. Ajan tavan mukaan hänelle annettiin sähköshokkeja, ja hänelle suunniteltu lobotomia peruttiin viime hetkellä. Lopulta hän pääsi pois sairaalasta, jatkoi kirjoittamista, asui lopulta useammassakin maassa ja tuli kuuluisaksi kirjailijaksi. 

Alku tuntui sekavalta, mutta kun pääsin vauhtiin, tarina vei mukaansa ja ihailin Framen kykyä havainnoida maailmaa omaperäisellä tavalla. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka suurelta osin kuvaus vastaa Framen kirjallista ilmaisutapaa ja kuinka paljon kirjailija Jalonen on suodattanut kuvausta oman havainnointitapansa läpi. Olisi myös hyvin kiinnostavaa nähdä Framen elämästä tehty elokuva Enkelin kosketus (Jane Campion), jonka katsottuaan Jalonen kiinnostui Framen tarinasta.

Toinen vaikuttava kirja Ennen kuin mieheni katoaa kuvaa vaimon ajatuksia, kun hänen miehensä ilmoittaa halunneensa oikeastaan aina olla nainen. Alkaa prosessi, jossa mies pikkuhiljaa muuttuu naiseksi ja vaimo kadottaa miehensä lopullisesti. Kirja on omaelämäkerrallinen, mutta niin taitavasti kirjoitettu, ettei se tunnu kiusalliselta itsetilitykseltä. Miehen katoamisen ohella kulkee tarina Kristoffer Kolumbuksesta, joka matkaa etsimään Intiaa ja luulee sen löytäneensäkin, vaikka kartat ovat puutteellisia ja hänen johtopäätölksensä täysin vääriä.

Ajattelin Kolumbuksen tarinan olevan mukana nimenomaan siksi että hänelläkin oli menossa prosessi, jossa kunnollisia karttoja ei ollut, eli matka tuntemattomaan. Huomasin eilen luettuani muiden kommentteja kirjasta, että toiset tulkitsivat sen eri tavalla. Lukekaapa itse ja miettikää, miten te koette.

Aihepiiri kiinnosti minua siksi, että olen miettinyt muutamassa tuntemassani tapauksessa nimenomaan sitä, miltä naisesta tuntuu, jos hänen aviomiehensä alkaakin muutosprosessin naiseksi. Suoraan sanoen olen ihmetellyt, kuinka jotkut pystyvät jatkamaan yhdessä. Eiväthän he ole aikanaan rakastuneet naiseen vaan mieheen. Huomaavatko he sitten itse olevansa biseksuaaleja? Ahavan kuvaus vastaa sitä, miltä itse kuvittelisin tuntuvan sen, että aviomies alkaakin muuttua toiseksi. Hän osaa loistavasti sanoittaa monet ristitriitaiset tuntemukset, jotka risteilevät mielessä prosessin edetessä.  

Sitä olen ylipäätään ihmetellyt, miten nykyisin niin monet kokevat olevansa väärässä kehossa. Sukupuolenkorjausprosesseja käynnistetään Suomessakin vuosittain muistaakseni satoja. En usko siihen selitykseen, että aikaisemmin asiasta ei vain tiedetty eikä siitä kehdattu puhua. Varmaan joidenkin osalta on niinkin, mutta tässä mittaluokassa voi olla kyse muustakin. Liittyisikö se siihen samaan, jolla selitetään homoseksuaalisuutta: sikiönkehityksen aikana jokin hormoniryöppy on jäänyt vajaaksi tai tullut moninkertaisena? Yhdistettynä siihen, että nykyään ympäristössä ja mahdollisesti ravinnossakin on paljon kemikaaleja, jotka ovat hormonihäiritsijöitä. Ihmisen tunne väärästä kehosta on varmasti tosi, mutta on surullista ja hankalaa joutua moniin operaatioihin ja kokemaan paljon hämmennystä. (Auttaisiko, jos sukupuolivalinta "muu" tulisi hyväksytymmäksi, ja jokainen saisi olla sellainen kuin on ilman että tarvitsisi ruveta leikkelemään tai vaihtelemaan henkilötunnuksia?)