Luin eilen Hesarin nettisivuilta, että toimittaja Ilkka Malmberg on kuollut. Se kuulostaa uskomattomalta ja haikealta. Ei enää koskaan hänen loistavia, syvällisiä, persoonallisia juttujaan Kuukausiliitteessä. Olen aina ihaillut hänen tapaansa kirjoittaa niin lämpimästi ja arvostavasti aiheesta kuin aiheesta, erityisesti Suomesta ja suomalaisista. Ensimmäinen juttusarja, josta hänet muistan, on myöhemmin kirjanakin julkaistu Heimoerot esiin ja härnäämään. Se sanoitti havainnot, joita olin itsekin tehnyt eri puolilla Suomea ja suvun parissa. Mietin Malmbergiä koko päivän muiden tekemisten lomassa, surullisin mielin. Mietin myös, miten hänen perheensä pärjäilee. Tämän aamun lehdessä oli sitten muistokirjoitus ja lisätietoa: haimasyöpä, joka löydettiin elokuussa. Se vie nopeasti. 

Edelleen haikeana avasin radion aamulla ja kuulin tyrmistyttävän uutisen: kolme ihmistä ammuttu Imatralla eilisiltana. Uskomatonta! Tänään on ollut useita ylimääräisiä uutislähetyksiä aiheesta telkkarissa, joissa kösittämättömästä on yritetty saada selkoa. Kävi ilmi, että uhrit olivat kaikkien hyvin tuntemia ja arvostamia imatralaisia. Kauheaa! 

Näitä vielä sulatellen jatkoin Hesarin sekä viimeisten kuukausien aikana tulleiden Kotimaa-lehtien lukemista. Lisää pysäyttäviä uutisia: kouluneuvos Kirsti Mäkinenkin on kuollut! Vastikään luin hänen muistelmansa joita viime Educa-messuilla kuulin hänen esittelevän. Ja vielä lisää: tuttavan äiti, oppilaan isoäiti... Marraskuu on kuoleman kuukausi, ja näyttää tuoni niittävän myös marraskuun jälkeen. 

Kun oma läheisen menetys kirpaisee vieläkin, vaikka tapahtumasta on jo puolitoista vuotta ja se oli tavallaan odotettavissa,  kuinka kauhea shokki täytyykään olla äkillisen, väkivaltaisen kuoleman! Tai nopeasti edenneen sairauden. 

On helppo kevyesti todeta, että kuolema on luonnollinen osa elämää, mutta kun asia tulee henkilökohtaisesti lähelle, on kuoleman surun ja kaipauksen kanssa eläminen ihan eri asia. Se muuttaa ajattelua.