Luin Hannu Mäkelän kirjan Isä (Otava 2004).  Siinä kirjailija kuvaa riipaisevan omakohtaisesti, mitä isä – tai hyvän isäsuhteen puuttuminen -  merkitsee ihmiselle. Koko elämä voi mennä sen prosessoimiseen, miksi isä ei välittänyt minusta. Kirjan kirjoittaminen on ollut yritys ymmärtää oma elämänsä vaiheita. Lopputuloksena niin onkin käynyt, ja samalla on seljennyt, että jotakin isältä perittyä on omassakin olemuksessa ja luonteessa, vaikkei sitä olekaan miellyttävä myöntää.

 

Hannu Mäkelä syntyi vuonna 1943 isän ja äidin avioliiton ollessa jo lopussa. Äidin kuvauksen mukaan isä kävi hakemassa tavaroitaan, ja silloin Hannu sai alkunsa. Ehkä siitäkin johtuen isä suhtautui Hannuun eri tavalla kuin muihin lapsiinsa. Poika kävi siskonsa kanssa isän uuden perheen luona vierailulla sunnuntaisin, mutta suhde isään oli aina vaikea. Isä kritisoi kaiken aikaa eikä päästänyt poikaa lähelle. Aikuisena isä koki poikansa kilpailijana ja arvosteli tätä ankarasti. Isän lause ”Hannu, sinusta ei koskaan tule kirjailijaa”, vainosi poikaa jatkuvasti, ja tämän laaja tuotanto lieneekin yritys osoittaa isälle, että hänestä kuitenkin on johonkin. Mutta turhaan.  Isä itse oli monipuolisesti lahjakas, mutta hän ilmeisesti koki poikansa kilpailijana. Hän korjaili poikansa tekstejä, osoitti virheitä eikä koskaan sanonut mitään myönteistä.

 

Mäkelä käy läpi isänsä elämäntarinaa ja samalla omaansa. Kirjeiden ja muiden muistojen avulla yrittää ymmärtää tapahtunutta. Välit ovat etäiset ja välillä kokonaan poikki. Muutosta ei tapahdu pojan yrityksistä huolimatta. Lopulta isä elää 102-vuotiaaksi (poikaa ei kutsuta syntymäpäiväjuhliin), ja vasta hänen kuolemansa jälkeen Hannu Mäkelä pääsee kirjoittamaan tapahtuneesta ja irrottautumaan ahdistuksestaan. Ennen tätä kirjaa hän on kirjoittanut myös äidistään, johon hänellä ilmeisesti on ollut hyvin kiinteä, kenties liiankin sitoutunut suhde. Äiti on kuollut isää jo vuosia aiemmin. 

 

Mäkelällä on laaja tuotanto runoja ja proosaa. Kuuluisaksi hänet teki aikanaan lastenkirja Herra Huu. En muista aiemmin lukeneeni mitään Mäkelältä. Mestaria muistaakseni yritin, mutta en päässyt alkua pitemmälle. Tämä kirja kuitenkin vei heti mukanaan ja oli kiinnostava lukea. Se ei tuottanut minkäänlaista myötähäpeää tai vaivautuneisuutta niin kuin olisi voinut aiheen vuoksi käydä. Mäkelä kirjoittaa kiihkottomasti mutta rehellisesti sekä isästään että oman elämänsä muista kipupisteistä: monista suhteistaan, alkoholismistaan, työstään Otavassa, suhteestaan omaan poikaansa.

 

Minulle tuli mieleen kirjaa lukiessani, että isällä on täytynyt olla narsistinen persoonallisuushäiriö, josta nykyisin puhutaan paljon. Yllättäen kirjan lopussa Mäkelä kertookin lukeneensa Raimo Mäkelän luonnehäiriöisistä kertovan kirjan Naamiona terve mieli ja  huomanneensa kaiken käyvän yksiin hänen isänsä persoonallisuuden ja toimien kanssa. Isä-kirja on siis henkilökohtainen kuvaus siitä, millainen voi olla luonnehäiriöisen henkilön lapsen osa. Surullista, riipaisevaa isän hyväksynnän ja rakkauden etsintää.

 

Isän merkitystä lapselle ei voi liiaksi korostaa. Isän puuttuminen tai niin kuin tässä tapauksessa välinpitämättömyys ja torjunta, eivät voi olla vaikuttamatta lapsen kehitykseen. Arvelen, että tällainen negatiivinen isäsuhde on tuhoisampi kuin esimerkiksi se, että isä on kuollut. Silloin isän puuttumiselle on luonnollinen selitys, ja isästä voidaan antaa lapselle myönteinen kuva, joka auttaa tätä rakentamaan omaa identiteettiään. Sen sijaan poissaoleva, torjuva isä saa lapsen kokemaan syyllisyyttä ja kelpaamattomuutta. Samaan tapaan kuin tällainen  poissaoleva isä lapsen kehitykselle aiheuttaa haittaa myös isän täydellinen puuttuminen. Olen huomannut, että monet isästään täysin tietämättömät joutuvat käsittelemään sitä asiaa elämänsä loppuun asti. Siksi tuntuukin surulliselta, että nykyisin jopa tuotetaan tarkoituksella lapsia, joilla ei koskaan ole mahdollisuutta saada isäänsä selville. Puolet identiteetistä on silloin hukassa. Elämässä syntyy monenlaisia kohtaloita myös isäasian suhteen, mutta tietoisesti ei kannattaisi ketään saattaa sellaiseen tilanteeseen, ettei hän tiedä vanhemmistaan tai isästään. Toki riippuu henkilön luonteesta, tilanteesta ja ympäristöstä, kuinka vahvan identiteetin lapsi lopulta saa. Isän puute ei suinkaan ole lopullinen tuomio, mutta asian kanssa joutuu tekemään töitä.

 

Toivon, että Isä-kirjan kirjoittamisen jälkeen Hannu Mäkelän elämä on ollut helpompaa ja hän on voinut päästää irti isäsuhteen aiheuttamasta henkisestä taakasta. Luulen, että tämä kirja voi auttaa myös muita samaa kokeneita. Suosittelen luettavaksi.