Viimeisen viikon aikana lumet ovat sulaneet hurjaa vauhtia meidänkin pihasta. Vesisateet auttoivat asiaa huomattavasti. Nyt lumikasoja on enää sahanpurun alla, jota syntyi puiden kaatamisen yhteydessä. Tuli ihan mieleen, miten mummolassa aikanaan Ukki säilöi järvestä sahattua jäätä sahanpurujen alle navetan pohjoisseinän viereen kesää varten, jotta maito saatiin karjakeittiössä kylmennettyä. Me lapioimme purut säkkeihin maalle vietäväksi, jotta kevät pääsee paremmin pihamaalle ja viimeiset lumikasat saavat lähtöpassit.

Krookukset, narsissit ja tulppaanit ovat nousseet heti, kun lumi on väistynyt.On se niin ihmeellistä! Nurmikolla näkyy jo muutama apila, ja se kiekurakasvi, josta viime kesänä kirjoittelin mutta jonka nimi on talven aikana unohtunut, on jo levittäytymässä hyvää vauhtia kukkapenkissä ja nurmikolla. Isoja pöllejä on kasoissa pitkin pihamaata, ja niissä riittää Armaalleni askaretta koko kevääksi ja alkukesäksi. Piha näyttää autiolta ilman isoja puita. Yksi pensaskin lähti saman tien. Ehkäpä saan sen tilalle toivomani kirsikkapuun.

Elämän ihme hämmästyttää joka kevät. Kuolleelta näyttävän maan alta nousee orastavaa uutta elämää, joka pian rehevöityy ja puhkeaa kukoistukseen. Ja sitten kauan odotettu kesä, vuosi vuodelta nopeammin ohi menevä, kypsyykin jo syksyyn. Näinhän se menee myös ihmiselämässä. Omassa itsessäkin alkavat jo näkyä lakastumisen merkit! Silti uusi kevät sykähdyttää ja saa sielun laulamaan uuden elämän ihmeestä. (Tästähän saisi ihan seurapuheen: "... käy tietä vehnänsiemenen, kuin siemen hänkin kuolee..." Jospa tämä lakastuminenkin on vain väliaikaista. Sitten joskus, tähtein tuolla puolen, saa puhjeta uuteen kukoistukseen, jos sinne asti pääsee.)