Olen saanut opetuksen siitä, miltä tuntuu syyllisyys -  musertava  tietoisuus siitä, että on toiminut väärin, satuttanut. Mikään selittely ei auta. En voi kehitellä selityksiä siitä, miten asia oli jotenkin ihan toisin. Ei ollut. On vain totuus siitä, että pieleen meni, raskaasti. 

Nyt jotenkin voin ymmärtää, miltä tuntuu sellaisesta ihmisestä, joka on tehnyt jonkin kamalan teon eikä kykene enää elämään syyllisyytensä kanssa. Omaa syyllisyyttään on vaikea kestää, sillä sitä ei voi hetkeksikään unohtaa.
Minun tekoni oli ajattelemattomuutta, vastuuttomuutta ja typeryyttä. Entä jos olisin tehnyt jotakin pahaa tarkoituksellisesti ja harkitusti? Tuntuisiko syyllisyys ja katumus siinä tapauksessa vielä pahemmilta, vai eikö sitä silloin välittäisi niin paljon? 

Miten totta onkaan sananlasku: Hyvä omatunto on paras päänalunen. Huono nimittäin vie yöunet ja tuo puristavan ahdistuksen.

Olen pääsemässä jollakin tavalla yli tapahtuneesta. Siitä olen kiitollinen. Ystävät ovat auttaneet ihanalla tavalla. Ajan kuluminen ja selvittely-yritykset  ovat helpottaneet oloa. Kristittynä minulla on myös taho, jolta saan pyytää anteeksi ja jonka armoon voin turvautua, vaikka sekin tuntui aluksi mahdottomalta.  Elämä jatkuu, vaikka jokin on toisin. Elämän kauneimmat asiat näyttäytyvät vieläkin kauniimpina kuin ennen. Elämän hauraus on enemmän läsnä. Onneksi myös ilo palailee elämään. Toivottavasti en koskaan enää joudu kokemaan vastaavaa uudestaan.