Viimeisen parin vuosikymmenen aikana kirkko on menettänyt otteensa jäsenistöstään. Sillä ei ole ollut mitään annettavaa, joten nuorempi väki jättää  kirkon. Vanhemmat ihmiset pysyvät paremmin, koska he ovat kasvaneet yhteiskunnassa, jossa kirkolla oli vielä merkittävä rooli sekä julkisessa että yksilön elämässä, ja normaaliin elämään kuului kirkon jäsenyys.

Nykyisin vain harvat lapset saavat uskonnollista kasvatusta kotona. Koulussa kirkkoon kuuluvat ovat uskonnonopetuksessa ja kuulevat usein ensimmäisen kerran puhuttavan Jumalasta ja Jeesuksesta. Taivaan Isästä puhuminen on jätetty opettajan huoleksi. Rukous on yhtä lailla outo käsite. Kysyttyäni kerran ekaluokkalaisilta iltarukouksesta, eräs heistä kysyi: ”Mikä se on?” Selityksen saatuaan hän totesi: ”On mulle kerran tehty se! Naapuri oli hoitamassa ja se teki sen mulle.”

 

Nykyvanhemmilla ei ole omaa suhdetta uskoon ja kirkkoon, joten he eivät koe tarpeelliseksi välittää sitä myöskään lapsilleen. Kun yhä suuremmat joukot ovat kirkon ulkopuolella eivätkä näin ollen saa uskonnonopetustakaan, olemme pian sellaisessa tilanteessa, jossa esimerkiksi taide ja kirjallisuuskaan eivät enää avaudu, koska niiden esittämiä asioita tai niihin liittyviä käsitteitä ja tarinoita ei tunnisteta.

Pahinta ei kuitenkaan ole kulttuuriymmärryksen köyhtyminen vaan se, että ihmisiltä puuttuu elämän tarkoitus ja ikuisen elämän toivo. He eivät välttämättä edes tiedä, mistä kristinuskossa on kyse. Heille kirkko saattaa edustaa jotakin outoa, kieroutunutta, pönöttävää instituutiota, joka näkyy julkisuudessa lähinnä oppiriitoina ja lööpeissä hölmöilevinä pappeina.      

Voi miten surullista! Miten kaukana siitä, miten voisi olla.