Pitkästä aikaa pääsin kirkkoon, kun olin viikonloppuna kotona. Kirkas auringonpaiste siivitti askeleita, kun taivalsin puolen tunnin matkan kotiseurakunnan kirkkoon. Matkalla soitin äidille muistuttaakseni, että on sunnuntai ja kannatta avata radio. Häntä aina kovasti harmittaa, jos radiojumalanpalvelus jää kuulematta.

Kirkko oli lähes täynnä, sillä paikalle oli kutsuttu kaikki pyöreitä ja puolivuosikymmeniä puolen vuoden aikana täyttäneet / täyttävät seurakuntalaiset seitsenkymppisistä alkaen. Kirkkokahvit olivat tällä kertaa vain heille.

Olen usein vältellyt marianpäivänä kirkossa käymistä, sillä sanat ja sävelet tuntuvat silloin niin puhkikuluneilta. Nyt sen sijaan halusin mennä kuuntelemaan, mitä luterilainen kirkko puhuu Mariasta - havainnoituani pyhiinvaelluksella entistä tarkemmin sitä, miten keskeinen rooli Marialla on muissa vanhoissa kirkkokunnissa. Kas, yllätyin: kirkkoherramme kutsui saarnassaan Mariaa kahteen otteeseen esirukoilijaksi ja esimerkiksi. Esirukoilija? Sen muistan, että Jeesus rukoilee Isää puolestamme ja Pyhä Henki rukoilee sanomattomin huokauksin, mutta että luterilaisten Mariakin?

Saarna oli eloisa ja hyvä. Kirkkoherra mainitsi saarnaavansa ensimmäistä kertaa marianpäivänä 18 vuoden pappisuransa aikana, joten ei kuulemma ole vanha aiempi saarna... Jaahas, minä luulin, että jokainen saarna on uusi... (Ja noteerasin, että kirkkoherra, joka lienee suunnilleen samoja ikiä kanssani, on ollut pappisvirassa vasta 18 vuotta ja minä olen ehtinyt opettaa jo kolme vuosikymmentä.)   Saarna herätti ajatuksia ja siinä oli hyviä oivalluksia ja yhteyksiä nykypäivään; ei siis yhtään sellainen perinnesaarna, jollaisia olen marianpäivänä tottunut kuulemaan. Maria uskalsi kysyä enkeliltä. Gabriel antoi tietoja, jotka vakuuttivat Marian sitä, että kyse oli Jumalan viestistä. Jumala voi meillekin puhua jonkun ihmisen kautta tai suoraan. Tapahtukoon sinun tahtosi olisi kelpo vastaus...  Virretkin olivat ok, Marian kiitosvirsi eli enkelitaivaan sävel vasta viimeisenä.

Sellainen kumma uudistus oli tehty, että synninpäästön jälkeen ruvettiin keräilemään esirukouspyyntöjä lappusilla ja rukoiltiin niiden puolesta saman tien. En ikimaailmassa nostaisi kättäni saadakseni lappusen kirjoitettavksi ja sitten odottaisi, että kaikki kuulisivat, mitä siihen kirjoitin. Eihän ole sanottu, että niitä tulisi muita. Minusta esirukouksen paikka olisi loppupuolella samalla kun rukoillaan kastettujen ja kuulutettavien puolesta. No, olipa kuitenkin uskallettu muuttaa jp-järjestystä. Muutenkin tuntuu, että meno oli käynyt epämuodollisemmaksi, mikä on hyvä asia. 

Taas kävi sama kuin aiemmillakin kerroilla: vieressä yhden tuolin päässä istunut ihminen kysyi, laulanko kuorossa, ja sanoi, että kannattaisi, kun on niin hyvä ääni. Oih. En ruvennut selittämään, että pystyn laulamaan vain aamuisin hetken aikaa ennen kuin kortisoni alkaa vaikuttaa äänihuuliin. Rupesi vain hiukan itkettämään, kun taas muistin, miten ihanaa olisi voida edelleen laulaa, kuorossa tai muuten. Toisaalta onneksi voin edes kirkossa laulaa, kun se on niin aikaisin aamulla. Siis Jumalan kunniaksi se vähä, mikä onnistuu. Enkä todellakaan tarkoita, että ääneni olisi mitenkään erikoinen, päinvastoin, mutta sellaisesta, joka ei laula tai laulaa hipihiljaa, kuulostaa ehkä oudolta, kun joku laulaa ääneen.  Eikä se kauemmas kuulu, en todellakaan pysty veisaamaan täysillä, ja meidän kirkossa kanttori käyttää urkuäänikertoja reippaasti, niin että saa laulaa kunnolla pelkäämättä, että toiset häiriintyvät.

Tänään kirkossa oli liuta rippikoululaisia. Olivat aivan hiljaa toisin kuin joskus. Olisi kiva tietää, miltä jumalanpalveus heistä tuntui. Luultavasti aika erikoiselta, jos ei ole vanhempien kanssa koskaan käynyt.

Kotimatkalla sattui pari tapausta, jotka saivat havahtumaan siihen, että kevään myötä suomalaiset taas alkavat tulla esiin koloistaan ja liikuskella pihamailla ja kaduilla. Eräällä kadulla oli mies ison koiran kanssa pakkaamassa autoa. Jalkakäytävää köpötteli heitä kohti vanha täti kepin kanssa. Yhtäkkiä hurtta hyökkäsi kohti keppitätiä, joka huudahti: "Voi kauhea!" Mies ei saanut koiraa pysäytettyä, vaan talutushihna antoi myöten. Koira haukkua louskutti naisen edessä kovalla äänellä. Mies huusi koiralle ja pyyteli naiselta anteeksi. Täti oli onneksi pysynyt pystyssä ja sanoi: "Ei se mitään." Mies jäi läksyttämään koiraa ja minä ja täti jatkoimme kumpikin matkaamme. Pian sen jälkeen tuli kaupan suunnalta vastaan vanha setä Reino-tohveleissa. Hänellä oli maitotölkki kädessään ja hän tallusteli kotipihaansa. Totta, kaupat ovat nykyisin myös sunnuntaiaamuisin auki. Kaiken kaikkiaan kaduilla oli paljon enemmän väkeä ja vilskettä kuin talvella. (Omalla pihallammekin Armaani nakutteli iltapäivällä uusia linnunpönttöjä - ei sentään omasta päästään :->> )